Tällä sivulla ylläpidetään tallipäiväkirjaa, johon Eilowy, Kristian ja mahdollisesti muu tallihenkilökunta kirjoittavat yleismaailmallisia merkintöjä päivän tapahtumista. Tapahtumat ovat fiktiivisiä.
1.8.2010 TÄPÖTÄYSI SUNNUNTAI
Merkinnän tehnyt Eilowy
Heräsin aamulla siihen, että minulla oli tukalan kuuma ja Arttu nuoli naamaani. Vilkaisu kelloon kertoi, että oli vielä varhaista, mutta siitä huolimatta kääriydyin esille peitoistani (häntäänsä heiluttavan salukin suureksi riemuksi) ja raahauduin alakertaa keittämään teetä ja laittamaan meille aamupalaa.
Nautin hiljaisuudesta kävellessäni laitumen reunaa talleille päin. Yöllä oli ilmeisesti satanut ja nyt vesi höyryistyi kovaa kyytiä ilmaan päivän lämmetessä. Ruohikon yllä leijui haalea autere ja Arttu aivasteli ja tuhisi touhottaessaan innoissaan sinne tänne polun reunaa. Olin melko vakuuttunut, että saisin poistaa siitä taas illalla jokusen punkin, sillä niitä tuntui olevan tänä kesänä paljon, eikä punkkimyrkyn teho kestänyt ikuisesti. Matt nosti päänsä heinikosta kulkiessani ohitse, mutta muut ruunat eivät korvaansa lotkauttaneet. Thorin näkyi torkkuvan makuullaan ja toiset ruohostivat kaikessa rauhassa. Nekin tiesivät, ettei vielä ollut mitään syytä kiirehtiä mihinkään.
Avasin tallin ovet ja sain vastaani heinän ja satulanahan huumaavan tuoksun. Talli tuntui kovin viileältä ja tyhjältä, kun suurin osa hevosista vietti yönsä ulkona. Räpyttelin silmiäni yrittäessäni tottua hämärään. Arttu kohelsi ohitseni nenä maata viistäen ja ryntäili karsinalta toiselle. Olin tänään yksin aamuvuorossa, karsinat kun olivat pääosin puhtaita, hevoset ulkona ja rehut sekoitettu valmiiksi edellisenä iltana. Sisällä olivat vain orit ja yksityiset. Yöt olivat nyt niin lämpimiä, että olin jättänyt jopa Aadan ja Vaavin illalla ulos. Alkaisi olla aika keksiä pikkuiselle oikea nimi, koska rekisteröintipaperitkin pitäisi täyttää ja lähettää. Olin jo pyöritellyt mielessäni joitakin vaihtoehtoja. Ehkä pitäisi tänään paneutua siihenkin asiaan. Olin myös luvannut läpiratsastaa Marcon ja Mallan potentiaalisin ostajaehdokas tulisi koeratsastamaan sen. Tiedossa oli siis täysi päivä siitä huolimatta, että oli sunnuntai.
Jaoin rehut laitumille ja vein oripojat ja yksityiset ulos tuulettumaan. Kevin tanssahteli pahantuulisesti ja Sasukin kokeili rajojaan, mutta en antanut sen häiritä päivääni. Kevinkin ilmeisesti lähtisi tallistamme ennen syksyä ja Sasun keljuiluun olin jo tottunut. Marco puolestaan oli yllättävän sävyisä. Putsasin sisällä olleiden hevosten karsinat ja kävin sitten avaamassa hoitajien aitan oven ja tönäisemässä sieltä pari ikkunaakin auki, jotta paikka tuulettuisi. Hoitajatkin alkoivat vähitellen valua tallille kellon alkaessa lähestyä puolta päivää. Mallan koeratsastus oli sovittu kolmeksi, joten päätin suorittaa Marcon ratsastuksen pois alta ennen sitä, jotta ehtisin iltapäivällä nousta vielä Sasun satulaan ja käydä taluttamassa Aadaa.
Halla ja Cirtico kohottivat päänsä heinikosta katsoakseen lähestymistäni, mutta ruunikko poniruuna ei korvaansa lotkauttanut, käänsipähän vain takapuolensa portille päin. Pidin riimunarun puolihuolimattomasti piilossa selkäni takana ja lähestyi Marcoa sivulta päin. Halla tuli luokseni ja rapsutin sen poskea ennen kuin astuin ruunan viereen ja tartuin sitä päitsistä. Vastahakoisesti poni nosti päänsä ruohosta, mutta ei yrittänyt karkuun. Sen suu jauhoi edelleen, kun napsautin narun kiini sen päitsiin.
"Jaahas. Katsotaanpa, miten me tänään keskenämme pärjäämme", totesin, ja ruunikko luimisti, mutta lähti silti seuraamaan minua kohtalaisen sävyisästi.
Ruunan harjaus ja varustaminen ei vienyt minulta monta hetkeä ja pian olimme matkalla kohti maneesia. Poni oli käyttäytynyt hoitotoimenpiteiden ajan melko välinpitämättömästi, mitä nyt luimistanut välillä ja nostellut jalkojaan. Se ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen räjähdysalttiilta. Huikkasin ohimennessäni Kristianille toimistoon, että menisin läpiratsastamaan Marcon.
Talutin ruunikon maneesin keskelle ja pysäytin sen. Sitten painoin kypärän päähäni, laskin jalustimet ja kiskoin satulavyötä vielä pari reikää kireämmälle. Muutama hoitaja hiippaili katsomoon ja Marco vilkuili heitä epäluuloisena, niin että se kokonaan unohti kytätä minua. Asetin vasemman jalkani jalustimeen ja ponnistin itseni ilmaan. Liike oli vuosien varrella harjaantunut sulavaksi ja pian istuin kahareisin ruunan selässä ja asetin toisenkin jalkani jalustimeen samalla, kun keräsin ohjat käsiini.
"No niin, ukkoseni, yritähän käyttäytyä", poni käänsi korviaan minun suuntaani ja luimisti sitten, kuopaisten samalla maata toisella etujalallaan. Tuhahdin sille ja napautin pohkeillani sen kylkiä. Marco lähti heiman tahmeasti liikkeelle nykivässä käynnissä. Se ei selvästi ollut erityisen yhteistyöhaluisella tuulella. Vaan vielä minä siltä turhat luulot kitkisin.
Aluksi keskitin tarmoni ponin vetreyttämiseen. Teimme runsaasti voltteja ja käännöksiä, niin ravissa kuin käynnissäkin. Poni totteli minua, mutta aina pienellä viiveellä ja selvästi tyytymättömänä. Mietin, että sille voisi kenties kokeilla toisenlaisia kuolaimia ja apuohjia. Vähitellen ruuna alkoi kuitenkin asettua volteille ja kulkea paremmassa ryhdissä. Pyytäessäni sitä pääty-ympyrällä laukkaan se heitti takapäätään protestiksi ilmaan. Olin kuitenkin jo varautunut siihen, että se saattaisi yrittää jotakin vastaavaa ja näpäytin sitä rivakasti raipalla takalistolle samalla, kun ajoin sen kunnon ympyrälle.
"Ja sinähän et minua selästäsi heitä", kerroin sille samalla, kun siirsin painoani hieman toiselle puolelle ja pyysin laukanvaihtoa. Marco vaihtoi laukan, mutta yritti samalla rynnätä eteen. Pidin kuitenkin pääni ja tein puolipidätteen samalla, kun istuin tiiviisti satulaan. Ajoin ponin raipalla ja painollani kunnon ympyrälle ja pidin sen tiukasti jalkojeni välissä muutaman kierroksen ajan, ennen kuin hidastin sen takaisin raviin ja aloin keventää. Myönnän, että sain tehdä töitä pitääkseni ruunikon aisoissa ja hiki alkoi puskea esiin paitani selkäpuolelle.
Pyysin katsomaan kerääntyneitä hoitajia kasaamaan minulle pari matalaa ristikkoa samalla, kun ratsastin Marcolla muutaman pysähdyksen ja käännöksen etu- ja takaosan ympäri. He tekiviät työtä käskettyä ja nostin laukan pääty-ympyrällä. Marco kiskaisi päätään voimalla alaspäin ja tunsin käsissäni inhottavan nykäisyn. Tiesin, että ilman käsineitä olisin saanut voidella käsiini syntyneitä hiertymiä salvalla tämän ratsastuksen jälkeen. Ponin ei kutienkaan onnistunut kiskaista ohjia käsistäni. Sen häntä pyöri vihaisesti ja laukka oli nykivää. Napautin taas raipalla ja ajoin ponia eteen kohti estettä. Se leiskautti yli apujani odottamatta ja olin vähällä jäädä hypyssä jälkeen. Tein puolipidätteitä ja yritin pitää vauhdin kurissa, mutta poni halusi syöksyä päätä pahkaa mihin sattui. Ohjasin ruunan painollani voltille ja pakotin sen raviin, kunnes sain sen taas haltuuni. Sitten suuntasimme toiselle esteelle. Nyt oli valmistautunut Marcon yritykseen ottaa ohjat hypyssä, joten pidin suitset tiukalla ja vapautin vasta sitten, kun oikea ponnistuskohta tuli vastaan. Nyt hyppy oli lähestulkoon hallittu, mutta alastulossa Marco yritti jälleen pukittaa ja sai minut nytkähtämään eteenpäin. Saavutin tasapainoni ja tein puolipidätteen. Sitten istuin syvälle satulaan ja ratsastin ponin jälleen voltille.
"Olet sinä kyllä kovapäinen otus", mutisin sille jo hieman ärtyneenä.
Ratsastin esteelle vielä kerran ja tällä yrityksellä pääsimme yli puhtaasti. Pyysin Marcon takaisin raviin ja sitten käyntiin, minkä jälkeen jäähdyttelin sitä jonkin aikaa. Poni viskoi harjaansa ja pureskeli kuolaimiaan, mutta ei enää yrittänyt mitään. Sen kaula oli hionnut, emmekä selvästi olleet vieläkään täydessä yhteisymmärryksessä, joskin poni oli todennut, etten antaisi sen johtaa. Kittis oli tosiaan hankkinut itselleen hankalahkon tapauksen, mutta luultavasti he voisivat oikealla valmennuksella päästä yli vaikeuksistaan. Marco oli vielä nuori ja tarvitsi lisää koulutusta, mutta ennen kaikke se kaipasi kurinpalautusta. Pysäytin ruunan kentän keskelle ja taputin sen kaulaa. Loppuharjoituksesta se oli kuitenkin ollut jo kuuliainen. Sitten liu'uin alas satulasta ja nostin jalustimet. Luovutin Marcon ohjat kentälle tulleelle Kittikselle.
"En minä usko, että se on mahdoton", sanoin huolestuneen näköiselle tytölle, joka piteli yllättävän rauhallisesti seisovan ponin suitsia.
"Se kaipaa kurin palautusta ja tarvitsette luultavasti hyvän valmentajan löytääksenne yhteisen sävelen, mutta ei se mitenkään toivotonta ole", halusin nähdä Kittiksen silmissä edes pienen toivonpilkahduksen. Tyttö tuntui olevan hieman tappiomielellä poninsa suhteen. Samalla halusin kuitenkin olla herättämättä turhia toiveita. Tie Marcon kanssa olisi luultavasti pitkä ja kivinen. Tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä ja jätin hänet huolehtimaan ponistaan, samalla kun menin itse toimistoon ja valmistauduin vastaanottamaan Mallan koeratsastajan.
Noin varttia vaille kolmen pihaan kaartoi pieni punainen henkilöauto, josta nousi kaksi nuorta naista. Vaaleatukkainen esittäytyi Juliaksi ja tummempi Misaksi. He omistivat Kärmekumpu nimisen ratsastuskoulun, joka oli minullekin etäisesti tuttu. Uskoin, että Malla voisi saada sieltä hyvän kodin, jos se vain miellyttäisi heitä. Ohjasin naiset talliin, jonne olin ottanut tamman sisälle jo valmiiksi. He katselivat sitä asiantuntevasti, kyselivät tarkentavia kysymyksiä ja katsoivat, kun kävelytin sitä malliksi käytävällä. Eläinlääkärin lausunnon olinkin jo lähettänyt heille etukäteen.
"Haluatteko varustaa sen itse?" Kysyin ja Julia sanoi tekevänsä sen. Nyökkäsin hyväksyvästi. Minusta on aina hyvä, että ostaja ottaa koetilanteessa mahdollisimman paljon kontaktia ratsuun. Niinpä hain satulan, suitset ja harjapakin valjashuoneesta ja annoin ne kaksikon vaaleammalle.
"Voin myydä teille varusteetkin, jos haluatte ne mukaan", sanoin ja katselin sitten sivusta, kun Julia harjasi Mallan melko nopeasti ja valjasti sen. Tamma käyttäytyi mallikelpoisesti, mitä nyt vähän pyöritteli korviaan ihmetellen, keitä olivat nämä ihmiset ja miksi sillä oli yleisöä.
Koeratsastus suoritettiin kentällä. Aurinko porotti kuumasti ja Mallan pienet kaviot nostattivat kentän pinnasta pieniä pölypilviä. Julia laittoi kypärän päähänsä ja nousi ponin selkään kentän keskellä. Malla lähti kuuliaisesti liikkeelle ja me katselimme Misan kanssa kentän aidan takaa. Samalla kun Julia ratsasti Mallan läpi kaikissa askellajeissa ja kokeili hypätä sillä pienen ristikon, minä kyselin niitä näitä Kärmekummusta ja sen tiloista. Vaikutti siltä, että Malla olisi menossa hyvään kotiin, mikäli koeratsastus vain sujuisi hyvin. Tamma tosin näkyi käyttäytyvät varsin normaaliin tapaansa, eikä tehnyt mitään sen ihmeempää, kuin hieman heitteli päätään ja köpötteli menemään turhaa kiirettä pitämättä.
"Se on varmaan erinomainen lasten ratsu", Julia sanoi satulasta laskeuduttuaan, taluttaessaan tammaa meitä ja kentän porttia kohti.
"Niin on", myöntelin, "Se on aika tasaisen varma ja luotettava. Maastossakaan ei pieniä hätkähdä", naiset nyökkäsivät minulle ja pyysivät saada hetken aikaa jutella keskenään. Talutin kohteliaasti Mallan syrjemmälle ja löysäsin sen satulavyötä. Hetken kuluttua tytöt tulivat luoksemme ja Julia hymyili avoimesti.
"Kirjoitetaanko paperit saman tien?" Hän kysyi.
Huolehdimme Mallan takaisin laitumelle ja vein tytöt toimistoon. Sovimme vielä varusteiden hinnasta ja allekirjoitimme sopimukset. Oman kappaleensa he saivat mukaan saman tien, mutta Mallan viralliset paperit he saisivat vasta sitten, kun olisivat maksaneet kauppasumman ja tulisivat hakemaan ponin.
"Nähdään sitten ensiviikolla", huiskautin kättäni hyvästiksi tallipihalla kun punainen henkilöauto kaasutti pois näkyvistä pölypilven saattelemana. Olin hieman haikealla mielellä, olihan Malla ollut osa tallimme hevoskaartia jo kauan. Sen olisi kuitenkin mukavampi jossain, missä sille löytyisi enemmän pieniä, innokkaita ratsastajia ja ehkä oma hoitajakin. Tiesin, että haikeus iskisi täydellä terällään vasta sitten, kun olisin lastannut Mallan traileriin ja se vietäisiin pois. Siihen oli kuitenkin vielä jokunen päivä aikaa.
Päivä alkoi onneksi viiletä iltaa kohden ja Sasukin käyttäytyi ratsastettaessa varsin mallikelpoisesti. Pitäisi alkaa katsella meille sopivia kisoja syyskaudelle nyt, kun jalkanikin alkoi taas olla täydessä kunnossa. Kristian tuli auttamaan iltatallissa ja kävin pikaisella kävelyllä laidunten välissä Aadan ja Vaavin kanssa. Varsa käyttäytyi varsin mallikelpoisesti. Koikkelehti pitkillä hoikilla jaloillaan emänsä vieressä, mutta suhtautui ympäristöönsä uteliaasti. Siitä kasvaisi vasin komea poika. Olin päivän aikana pyöritellyt mielessäni erilaisia nimivaihtoehtoja ja tullut siihen tulokseen, että poika saisi nimekseen Heleän Kotivalo. Tämä nimi juonsi juurensa takaisinpäin pitkin sen isälinjaa, jolta löytyi muun muassa hevonen nimeltään Kuuveli ja Kuuvelo. Valitsemani nimi oli hieman samankaltainen. Pitäisi postittaa rekisteröintipaperi huomenissa.
Kaiken kaikkiaan päivä oli tosiaan ollut täysi, mutta siitä huolimatta antoisa. Jätin ilolla tallin iltatoimet Kristianin huoleksi ja kutsuin Artun mukaani kotimatakalle laidunten ohitse. Huomenna olisi jälleen uusi päivä uusine haasteineen.
26.7.2010, HETKEN HELPOTUS HELTEESEEN
Merkinnän tehnyt Kristian Laine
Näytti siltä kuin taivas olisi revennyt ja päättänyt syytää kaiken helteiden aikana ilmaan höyrystyneen veden niskaamme kertaheitolla. Toisaalta näky oli masentava: koko maisema lainehti ja näytti siltä, että saisimme pian ryhtyä rakentamaan arkkia pelastautuaksemme tulvalta. Toisaalta taas oli helpotus, että helle oli edes hetkellisesti ohi ja kulopalot vältetty siltä erää. Kenties kellastunut ruoho nyt saisi uutta elinvoimaa. Ainakin ilma oli raikastunut sen siliän tien, sen saattoi tuntea heti oven tai ikkunan avatessaan.
Vesi kohisi taukoamattomana virtana alas tallin räystäiltä, jotka eivät kyenneet kuljettamaan kaikkea ränneihin asti (osansa asiaan saattoi tietysti olla myös sillä, että rännejä ei ole ehditty puhdistaa vähään aikaan, odottelen tässä, milloin Eilowy keksii usuttaa minut asian kimppuun). Sade rummutti myös sadetakkini huppua vasten ja kohina oli niin voimakas, että olisin tuskin kuullut, vaikka joku olisi yrittänyt ajaa päälleni tallipihalla. Arttukaan ei viitsinyt tulla ulos asti minua vastaan. Se tyytyi heiluttamaan häntäänsä vimmatusti avoimessa oviaukossa ja haukahtelemaan kimeästi kuono pystyssä. Koiran turkki oli kostea ja siinä oli hyvin tunnusomainen märän koiran haju.
"Terve poika", sanoin ja kyhnytin Artun korvantausta. Saluki painautui kosketustani vasten ja sen koko vartalo hytkyi hännän pontevien liikkeiden tahdissa.
"Arvaan, että olet iloinen nähdessäsi minut", hymähdin ja lähdin jaloissani liehakoivan eläimen kanssa kohti toimistoa. Kenkäni jättivät lattiaan mutaisia jälkiä.
"Tulhan se sadekin sieltä, vihon viimein", huomautti kottikärryjä lykkivä Jarmo, joka tuli minua vastaan tallikäytävällä.
"Mä kutsuisin tätä ennemmin vedenpaisumukseksi", naurahdin ja tallimestari palkitsi minut leveällä hymyllä.
"Suattaapi tulla vähä hiljasempi päevä", hän arvasi katsellen selkäni taakse ulos ovesta.
"Mistä sinä sellaista päättelet?"
"Tuntuup vaan semmoselta", hän kohautti harteitaan ja minä tyydyin toistamaan eleen.
"Mistä sitä tietää, ennen kun on päivä eletty", totesin vielä ja jatkoimme sitten kumpikin matkaa omaan suuntaamme: minä toimistoon ja Jarmo lantalaan.
"Huomenta", tervehdin toimiston ovelta ja Eilowy kohotti katseensa tietokoneen näytöltä. Hän suunnitteli ilmeisesti tuntilistoja.
"Huomenta", hän toivotti hieraisten silmiään. Huomasin, että ystäväni näytti väsyneeltä. Silmien alla oli tummat varjot ja katseessa jotakin etäistä.
"Onko kaikki hyvin?"
"Joo, ei tässä mitään. Tuli vain nukuttua vähän huonosti", Eilowy totesi ja kohotti hartoitaan vaisulla liikkeellä.
"Uneton jostakin erityisestä syystä?"
"En mä sanoisi niinkään", otin itselleni kupillisen kahvia ja istuuduin pöydän toiselle puolelle.
"Maasto ja esteet minun, muut sinun?" Kysyin ja Eilowy nyökkäsi.
"Joo, tosin maastoon voi olla aika vähän lähtijöitä, jos sää on tällainen", hän huomautti.
"Joko joku on peruuttanut?"
"Ei vielä", hän sanoi, mutta tarkisti vaistomaisesti kännykkänsä näytön.
"Ohjelmassa jotain muuta erityistä?"
"Ei pitäisi olla. Yksi kuivikekuorma tosin pitäis tulla joskus iltapäivällä, mutta Jarmo hoitaa sen"
"Okei", vaivuimme hiljaisuuteen ja Eilowy alkoi naputella näppäimistöä. Välillä hän pysähtyi tuijottamaan ruutua otsa rypyssä, mutta naputti sitten taas muutaman sanan. Minä siemailin kahvini ja nousin sitten lähteäkseni.
"Mä taidan mennä hoitamaan pikkutallin aamutoimet", sanoin ja Eilowy huiskautti minulle kättään. Tervemenoa.
Polut, niin kovaksi tallautuneita kuin ne olivatkin, olivat kovaa kyytiä muuttumassa mutavelliksi ja ruohikko näytti jo kelluvan jonkinlaisen vesikerroksen päällä. Sade oli hieman vaimennut, mutta vettä tuli silti edelleen kiitettävästi. Kaikkialla lirisi pieniä ja isoja puroja ja joka ikiseen painanteeseen oli muodostunut lätäkkö. Kahlasin tieni pikkutallille ja minua tervehtivät Epun hirnahdus ja Criticon käytävälle työntyvä siro pää, silmissään syyttävä katse. Ruokansa hevoset olivat jo saaneet, eikä niitä tällä kelillä kannattanut vielä viedä ulos. Niinpä otin ne yksitellen käytävälle sillä aikaa, kun putsasin karsinat ja vaihdoin uudet kuivikkeet likaisten tilalle.
Kolmeen mennessä sade vaimeni vähitellen tihkuksi ja loppui sitten kokonaan. Ujo aurinko kurkisteli pilvien raosta, mutta taivaalla kävi edelleen melkoinen myllerrys ja pilvet olivat raskaan harmaita. Eilowy piti alkeistunnin maneesissa, kun minä puolestani vietin laatuaikaa Criticon kanssa. Tamma nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin ja tuntui myös hieman leppyvän (olen ilmeisesti viimeaikoina laiminlyönyt sitä), kun vakuutin sille toistuvasti, että se on elämäni nainen. Epun olin jo vienyt tarhaan ja ori nautti mutaleikeistään täysin rinnoin. Odelieta odottaisi melkoinen mutahirviö, ruskeaksi muuttunut kimo, kun hän saapuisi tallille. Olin salaa mielessäni erinomaisen tyytyväinen siihen, että orilla oli hoitaja.
Koko aamupäivän kestänyt sade ja ajatus märästä metsästä oli ilmeisesti karsinut maastotunnin osallistujia, joten kun talutin Criticon tallipihalle viittä vaille neljä, ei paikalla ollut kuin kaksi ratsukkoa. Kehotin ratsastajia kiristämään satulavyöt ja nousemaan selkään, samalla kun itse ponnistauduin Criticon satulaan. Tamma oli jo aiemmin nostellut jalkojaan mutaisella polulla paheksuvan oloisena ja se vaikutti nytkin hieman levottomalta. Vesi ei oikein ole sen elmentti.
"Joo, eiköhän lähdetä", sanoin tytöille ja ohjasin Criticon kohti kolmos- ja neloslaitumen välistä polkua. Heti perässämme tuli Harpalla ratsastava Ninni ja hänen perässään Thorinilla ratsastava Sinna. Molemmat tytöt olivat kokeneita ratsastajia ja tunsivat itsekin Heleän maastot hyvin. Odotin siis rauhallista ja leppoisaa, joskin kosteaa, retkeä. Critico vaikutti vireältä, vaikka suhtautuikin epäilevästi polulla virtaaviin puroihin ja siihen ilmestyneisiin lammikoihin. Tamma otti vähän väliä muutaman sivuaskeleen ja sain toppuutella sitä lähtemästä raviin (ilmeisesti neito uskoi, että kovempi vauhti karistaisi nuo inhottavat kosteat asiat sen jalkojen kimpusta).
Ratsastus sujuikin kommelluksitta ja tytöt hallitsivat poninsa hyvin. Molemmat tuntuivat olevan hyvällä tuulella ja ratsutkin käyttäytivät mallikkaasti. Joella vesi oli noussut sillan kannen tuntumaan ja pärskähti välillä sen ylikin. Critico epäröi aluksi mennä sillalle ja oli vähällä hermostuttaa toisetkin ratsut, mutta pienellä patistelulla ja muutamalla rohkaisevalla sanalla sain sen spurttaamaan ylitse (niin että kaviot tuskin koskettivatkaan puuta), ponit tulivat perässä rauhallisemmin. Toinen joen ylitys paluumatkalla sujui Criticoltakin paremmin (olihan se nyt todettu vaarattomaksi).
Palasimme tallille hieman ennen neljää, kiitin ratsastajia ja opastin heidät viemään ratsunsa sisään. Muta oli roiskunut korkealle ja kaikkien hevosten kyljissä oli ruskeita pilkkuja. Critico töytäisi minua ristiselkään, kun löysäsin sen satulavyötä. Sekin halusi kiitoksensa. Rapsutin tamman otsan pyörteistä ja hymyilin sille.
"Saat porkkanapalan myöhemmin", lupasin. Samassa pihaan ajoi kuorma-auto, joka oletettavasti toi kuivikekuormamme. Jarmo näkyi kävelevän laidunten suunnalta kuljettajaa vastaan. Minä vein tammani sisälle.
Jatkoesteryhmän tunti sujui hyvin. Minusta jopa tuntui, että ratsastajat oivalsivat jotakin ja hallitsivat hevosensa. Hoitajat ystävällisesti auttoivat kasaamaan ja purkamaan esteet maneesissa, joten minä saatoin keskittyä täysin opettamiseen. Tunnin päätyttyä palasin toimistolle, josta löysin yllätyksekseni Eilowyn sohvalta nukkumasta. Vilkaisin kelloani: edistyneiden ryhmän tunti alkaisi aivan hetken kuluttua. Laskin varovasti käteni ystäväni olkapäälle ja tämä sävähti hereille, melko rajusti.
"Mitä nyt?" Hän kysyi aavistuksen säikähtäneen näköisenä.
"Eikö sulla ala tunti?"
"Mitä? Nytkö? Mitä kello on?"
"Aika lailla tasan seitsemän", sanoin ja Eilowy kavahti istumaan ja näytti sitten helpottuneelta.
"Ei ne tule. Niillä oli joku juttu, jossa niiden piti kaikkien olla. Tunti on peruttu", hän sanoi ja nojasi kyynärpäät polviinsa ja pään käsiinsä.
"No siinä tapauksessa: miksi nukut toimiston sohvalla, etkä kotona?"
"no se on kieltämättä ihan hyvä kysymys. Taisin vaan simahtaa lehteä lukiessa. Kattelin katalogia, kun pitäisi tilata muutama uusi riimu ja riimunaru ja jotain harjoja", hän sanoi ja haroi hiuksia pois kasvoiltaan.
"No jos nyt kuitenkin lähtisit nukkumaan. Jarmokin tuossa jo lähti ja Sallalla on iltatalli. Mä jään vielä kaveriksi", esitin ja Eilowy pudisti päätään. En oikeastaan jaksanut edes yllättyä. Sillä naisella on taipumus karttaa hyviä neuvoja.
"Mä katon vielä huomisen listat ja muuta sellaista", hän sanoi ja minä kohautin hartoitani.
"No jos mä saan tarjota sulle teetä sitten kun saadaan talli iltakuntoon. Voisit tulla vaikka mun luokse", Eilowy kohautti hartioitaan.
"Joo, mikä ettei, jos sä tarjota kyydin", lupasin tarjota ja lädin katsomaan, että kaikki iltarehut oli jo sekoitettu valmiiksi ja satulahuone edes jonkinlaisessa järjestyksessä.
Kymmentä yli kahdeksan jätimme iltatallin Sallan harteille ja ajoimme Eilowyn kanssa minun asunnolleni. Ilta sujui kaikessa rauhassa. Juttelimme niitä näutä ja joimme teetä. Televisiosta tuli jokin huono maanantaielokuva, jota katsoimme puolella silmällä ja mietimme loppukesän suunnitelmia. Jarmo oli jo lomansa pitänyt ja Salla jäisi lomalle kuun vaihteessa. Eilowy ei aikonut pitää lomaa minun vastusteluistani huolimatta, itse saattaisin ottaa elokuun lopulla viikon tai pari käydäkseni reissussa. Puoli yhdentoista aikaan ajoin nuokahtelevan ystäväni kotiinsa ja sain kiitokseksi perinteisen poskisuudelman. Kotiin päästyäni tapailin kitaralla vielä muutamia sointuja, ennen kuin kiskouduin suihkun kautta nukkumaan.
16.03.2010, KUIN NOKKOSILLA TANSSISI
Merkinnän tehnyt Eilowy
Kiskouduin aamulla vaivalloisesti ylös sängystä heti herätyskellon ensimmäisen pärähdyksen jälkeen. Arttu touhotti innoissaan jaloissani, niin että olin vähällä kompastua siihen. Ulkona oli poikkeuksellisen hämärää ja vilkaisu ikkunasta kertoi, että keväisen kostea räntäsade hämärsi näkymän kerta kaikkisesti. Taivas oli lyijyn harmaa ja enteili koko päivän jatkuvaa säätilakurjuutta. Se ei varsinaisesti parantanut päivääni. Semminkään kun Artun onnistui kaataa minut niin, että yksi rakkaimmista muumimukeistani oli vähällä mennä säpäleiksi. Yritin kuitenkin olla purkamatta turhautumista koiraan, joka ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt, mistä oli kyse. Pitäisi tosissaan ottaa se Kristianin ehdottama lomapäivä, mutta tänään Jarmokin poti kotona selän lihasrevähdystä, joten minun käsiparini olisi tallilla enemmän kuin tarpeen. Ehkä sitten joskus ensiviikolla, tai ensivuonna.
Laahustin märkyyden lävitse tallille. Taivaalta putoava räntä osoitti oireita asteittaisesta lumeksi muuttumisesta samalla, kun ilma kylmeni. Kevät ei ilmeisesti vieläkään selättäisi talvea. Jopa Arttu jolkotteli häntä koipien välissä perässäni ja piti päänsä alhaalla, eikä tapansa mukaan juoksennellut ympäriinsä tutkimassa ja haistelemassa. Sekään ei nauttinut säästä. Kumisaappaideni alla litisi.
Pelastautuessamme sisälle talliin Arttu jätti jo kuraisia tassunjälkiä pitkin tallikäytävää ja kerkesi ravistella turkkinsakin, niin että märkiä pisaroita ja loskanrippeitä lensi pitkin seiniä. Voihkaisten nappasin koiran kaulapannasta kiinni ja nappasin ovenpielestä juuri tätä tarkoitusta varten varatun pyyhkeenriekaleen, jolla kuivasin sen tassuja ja mahanalusta. Arttu ei ollut moisesta millänsäkään, vaan mennätouhotti menojaan heti kun päästin siitä irti. Olisihan se hienoa, jos voisi olla yhtä vähästä onnellinen.
Kristian ilmestyi rehuvarastoon hiukset vettä tippuvina ja ravisteli itseään kuin koira.
"Ikävä ilma", hän huomautti irvistäen ja ryhtyi saman tien avukseni rehuja sekoittamaan.
"Ei kehumista", myönsin ja tiirailin kauhan laitoja yrittäessäni löytää mitta-asteikkoa. Pitäisi hankkia uusia, merkinnät ovat kuluneet jo lähes kokonaan pois. Pian ravasimme pitkin tallikäytäviä heinien ja rehuämpärien kanssa samalla, kun hevoset kolistelivat ja vaativat aamiaistaan kovaan ääneen hirnuen.
Aamuruokinnan jälkeen heitimme hevosille loimet niskaan ja raahasimme ne ulos räntäsateeseen, joka oli oikeastaan jo muuttunut hieman vetisemmäksi lumeksi. Suuret valkoiset hiutaleet laskeutuivat raskaina ja sulivat maahan osuessaan, mutta eivät enää kastelleet vaatteita. Sasulla oli ilmeisesti huono päivä ja taluttaessani sitä kohti tarhaa, ori oli vähällä nykäistä minut mahalleni loskaan. Ärtyneenä nykäisin riimunarusta, mutta hevonen vain pyöritteli silmiään ja steppaili ympäriinsä kuin pahoilaisen riivaamaan.
"Mikä helkkari sinuunkin nyt iski?" ärisin hampaideni välistä ja nykäisin riimunarua uudemman kerran. Ori pysähtyi, mutta seisoi paikallaan kaikki lihakset jännittyneinä. Yritin lähteä kävelemään, mutta iso kimo ei enää hievahtanutkaan.
"Lakkaa olemasta typerä", kivahdin ja tuijotin hevosta sydämistyneenä. Ilmeisesti elämä oli päättänyt liittää kaikki osasensa minua vastaan juuri tänään. Siinä samassa Sasu syöksähti eteenpäin ja nykäisi minut tasapainosta. Tuiskahdin naamalleni kylmään ja märkään velliin ja tunsin, miten kosteus tunkeutui vaatteideni läpi iholle. Kerrassaan mahtavaa. Kömmin pystyyn loskaa valuvana ja vihaisena. Sasu seisoi paikallaan yllättävän rauhallisen näköisenä ja teeskenteli, ettei minua ollut olemassa.
"Senkin hullu!" Sähisin, vaikka tiesin, ettei hevoselle raivostumisesta ollut mitään erityistä hyötyä. Päin vastoin. Sasuun uhkailu ei ollut koskaan tehonnut. Siihen piti käyttää maanittelua ja lahjontaa.
"Nyt saa luvan riittää", ilmoitin orille ja kävelin sen viereen. Otin riimunarusta tiukan otteen ja nykäisin päättäväisesti samalla kun lähdin liikkeelle. Sasu seurasi minua näennäisen säyseänä. Sitten se yhtäkkiä taas pysähtyi, pyöritteli silmiään ja steppasi sivulle.
"Lopeta", käsin sitä ja otin tiukan otteen orin päitsistä ja katsoin sitä suoraan silmiin. Hevonen pärskähti. Tämä oli ilmeisesti joku typerä leikki. Minä vain en halunnut leikkiä sitä. Olin kylmissäni, märkä ja vihainen. Mielentilani alkoi ilmeisesti vihdoin mennä perille myös Sasun umpiluiseen päähän. Loppumatkan tarhalle se käyttäytyi jotakuinkin hevosiksi.
Kylmästä hytisten tunkeuduin sisälle tallin lämpöön ja aloin penkoa kaappiani löytääkseni kuivia vaatteita. Paha kyllä olin edellisenä päivänä vienyt pääosan kaappini sisällöstä kotiin pyykkikoriin, enkä ollut muistanut tuoda niitä tänä aamuna takaisin. Löysin vain ratsastushousut ja kuivat sukat, mutten lainkaan paitaa. Tietysti kaatumisesta oli pahiten kärsinyt juurikin kyseinen vaatekappale.
"Kristian", huikkasin tallikäytävälle ja pian tämän pää ilmestyi kulman takaa.
"Mitä sinä kailotat?" Hän tiedusteli ja huomasi sitten kostean olemukseni ja kädessäni pitelemät ratsastushousut.
"Mitä sinulle on tapahtunut?" Hän lisäsi.
"Sasu päätti olla ääliö", kerroin ja huokaisin.
"Ei sinulla olisi paitaa lainata?"
"Kai minulla on, mutta sinä kyllä hukut siihen", hän huomautti.
"Tiedetään. Parempi sekin kuin tämä", sanoin ja osoitin kosteaa etumustani. Kristian vain virnisti ja meni omalle kaapilleen penkomaan.
"Tässä olisi tällainen", hän tarjosi. Kysessä oli napitettava harmaamustaruudullinen flanellipaita, jonka täytyi olla ainakin viisi numeroa liian iso minun päälleni. No. Valinnan varaa ei ollut.
"Kiitos", huokaisin ja hän hävisi takaisin tallin puolelle sillä aikaa, kun minä vaihdoin vaatteita. Sain kääriä paidan hihat melko monelle käänteelle.
Mielialaani ei varsinaisesti parantanut, että karsinoita puhdistaessani Kristianin paidan hihat valahtelivat tasaisin väliajoin alas ja jouduin käärimään ne aina uudelleen. En ollut osannut kuvitellakaan, että joskus voisin kaivata niin kipeästi sellaista asiaa kuin hakaneuloja. Lopulta kaikki karsinat oli kuitenkin putsattu ja päiväruokintakin hoidettu.
Kristian veti päivän ensimmäisen tunnin, alkeisesteryhmän, mutta sitten olikin minun vuoroni. Seisoin keskellä kenttää ja katselin, miten alkeisratsastajani hytkyivät satuloissaan. Heidän kunniakseen on kyllä sanottava, että kaikki ovat kehittyneet valtavasti muutaman viikon takaisesta aloituksestaan. Jaoin neuvoja, korjasin istuntoja, huomautin liian löysistä ohjista ja ylös nousevista kantapäistä. Korostin tasapainon tärkeyttä ja yritin selittää apujen oikeaa käyttöä. Opettajan arki ei aina ole ruusuinen. Toisinaan tuntuu, ettei kukaan voi oikeasti olla hyvä tässä työssä. Ihmiset ovat niin erilaisia oppijoita, että on vaikea löytää tapa opettaa heitä kaikkia. Kun taas tosiinaan oppilaan edistyminen nostaa hymyn kasvoille ja saa tuntemaan, että on onnistunut. Tänään olin tyytyiväinen kaikista pienistäkin läpimurroista, joka ikisestä pienestä valopilkusta päivän harmaudessa. Oikeastaan kaikki päivän ryhmät olivat pääosin varsin hyviä ja opettaessa aika vierähti ohitse kuin siivillä. Oli helppo unohtaa, miten hölmöltä näytin liian isossa paidassani. Räntäsade ulkona oli sekin muuttunut lumisateeksi. Olihan sekin parannus.
Tuntien jälkeen päätin pyysin Kristianin avukseni maneesiin kun harjoittaisin Sasua. Itse on välillä vaikea nähdä omia virheitään ja vaikka Kristian ei olekaan kouluratsastaja, hän tietää asioista yhtä sun toista ja on seurannut minun ja Sasun kehitystä vierestä jo vuosien ajan. Valitettavasti Sasu oli päättänyt, ettei se aikonut olla yhtään sen järkevämpi kuin aamullakaan. Ori steppaili paikallaan satulaan noustessani ja meinasi lähteä alta kun olin päässyt selkään. Toisaalta olin jo tullut tutuksi kimoni huonojen päivien kanssa. Tiesin, että harjoituksesta tulisi rankka, mutten aikonut päästää hevosta pälkähästä vain päästäkseni itse helpommalla. Niinpä kokosin ohjat päättäväisesti ja ryhdyin ratsastamaan voltteja ja hakemaan Sasua peräänantoon. Ori taisteli kuolainta ja pohjetta vastaan, otti sivuaskeleita ja yritti vähän väliä pyrähtää laukkaan. Sain tehdä töitä hiki hatussa, jotta hevonen meni siihen suuntaan, johon sen halusin. Vähitellen ori tuntui kuitenkin luovuttavan. Meno ei ehkä ollut vieläkään kaunista, mutta yhtä kaikki hevonen kulki.
Täysin äkkiarvaamatta maneesin katolla ollut lumimassa lähti liikkeelle. Minulle ei jäänyt aikaa reagoida, kun valtava jyminä säikäytti Sasun. Ori singahti sivulle ja tunsin, miten vasen jalkani luiskahti jalustimesta ja jäi sen ja seinän väliin. Kuului kuvottava rusahdus ja tunsin valkohehkuisen kivun välähdyksen samassa hetkessä, kun tajusin valuvani alas satulasta kun hevoseni syöksähti eteenpäin huutoni järkyttämänä. Tapasin kovan tantereen ja ilma purkautui ulos keuhkoistani yhtenä valtavana suhahduksena. Haukoin henkeäni ja yritin olla oksentamatta. Kuulin Kristianin askeleet ja Sasun kavioiden töminän. Silmissäni kieppui.
"Eilowy?" Tajusin Kristianin tulleen viereeni ja yritin kohottautua istumaan.
"Jalkani..." se oli uskomattoman kipeä ja turposi jo hyvää vauhtia. Ei epäilystäkään siitä, etteikö jokin luu olisi murtunut. Toivoin vain, ettei kovin pahasti.
"Meidän on lähdettävä viemään sinut sairalaan", Kristianin ääni kuulosti huolestuneelta.
"Ota Sasu kiinni..."
"Soitan Sallalle. Hän kyllä huolehtii siitä", Kristian näppäili jo numeroa puhelimeensa.
Matka tallilta maneesiin ei ole pitkä, joten Salla oli paikalla hetkessä. Samaan aikaan Kristian kumartui viereeni ja ja nosti minut ylös. Samalla loukkaantunut jalkani heilahti epämiellyttävästi ja oksettava kivun aalto hulvati lävitseni. Nojasin pääni Kristianin olkapäähän ja annoin hänen kantaa itseni autoon. En muista ajomatkasta paljonkaan, vain jokusen huolestuneen katseen, jonka Kristian heitti minuun. Olin varmaan lyönyt päänikin pudotessani.
Röntgenkuvien, kipulääkkeiden ja kipsauksen jälkeen vaadin päästä kotiin. En nähnyt mitään mieltä siinä, että jäisin yöksi sairaalaan. Kristian vaatimalla vaati päästä yöksi luokseni "pitämään sinua silmällä", kuten hän asian ilmaisi. Oikeastaan olin kiitollinen. Matka alakerrasta makuuhuoneeseeni ylös portaita tuntui jo ajatuksena ylivoimaiselta. Edessä taisi olla parin päivän pakkoloma. Kristian ei päästäisi minua tallille, eikä minusta siellä paljon hyötyä olisikaan. Tunteja pystyisin kuitenkin pitämään, mutta satulaan noususta ei ollut toivoakaan vähään aikaan. Varsinainen päätös päivälle.
14.03.2010, VÄSYMYSTÄ ILMASSA
Merkinnän tehnyt Eilowy
En todellakaan muista, minä aamuna olisi viimeksi ollut niin vaikea nousta ylös kuin tänään. Herätyskelloi sai piipittää hyvän tovin, ennen kuin onnistuin haparoimaan sen käteeni ja senkin jälkeen Arttu sai nuolla kasvojani vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain tahmealta tuntuvat silmäluomeni auki. Leiriläisten kaitseminen oli kerta kaikkiaan imenyt minusta kaikki mehut. Aamutakkiini kietoutuneena, hiukset hapsottaen raahauduin keittämään teetä kuin luolainainen ikään. Onnistuin lyömään vedenkeititmen päälle ja kaatamaan Artulle ruokaa kulhoon, ennen kuin rojahdin istumaan keittiön pöydän ääreen ja nojasin pään käsiini. Tarvitsin vapaapäivän, vaan sellaista ei ollut tänään tiedossa. Kittiksen uusi ponikin tulisi iltapäiväm aikaan Heleään. Sitä varten oli sentään laitettu karsina valmiiksi jo illalla. Hoitajien teoriatuntikin oli vielä valmistelematta ja Sasu ja Aada kaipasivat kipeästi liikuntaa. Toivoin hartaasti kykeneväni kasvattamaan ylimääräisen käsiparin tai mieluummin repeämään kahtia voidakseni olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Laahustin tallille silmät vieläkin puoliksi ummessa (hiukseni olin sentään siistinyt ja vaatteet kiskaissut päälle). Lumi alkoi jo antaa periksi nousevalle aurngolle ja ilma oli huomattavasti lauhempi kuin pitkään aikaan. Olin varma, että iltapäivällä meillä olisi tallipihalla melkoista nuoskaa. Pitäisi pyytää poikia kolaamaan sitä sivummalle, ettei miellä olisi hirveää määrää loskaa siinä vaiheessa, kun lumi todella sulaisi. Saatoin vain kuvitella sen sulavesien määrän. Täytyy toivoa, ettei tulva vie menenssään Kylmähisen joen yli rakennettuja siltoja. Niiden uudelleen rakentaminen kun ei ole erityisen hauskaa ja joen ylitys tulva-aikaan voi käydä mahdottomaksi ilman.
Toimistossa löin kahvinkeittimen päälle. Kentis voisin tämän kerran poiketa tavoistani ja yrittää litkiä mokomaa moskaa, jos se vaikka hieman piristäisi. Kristian ilmestyi paikalle varsin pian, kuin tippuvan kahvin tuoksun kutsumana.
"Good morning sunshine", hän tervehti nuutunutta olemustani ja irvistin vastaukseksi.
"Seuraavasta leiristä olet sitten vastuussa sinä", ilmoitin ja heittäydyin istumaan toimistotuoliin. Kristian näytti yllättävän myötätuntuoiselta.
"Koska olet viimeksi pitänyt vapaapäivän?"
"Mitä ne sellaiset ovat?"
"Niinpa niin. Kannattaisi kokeilla. Emme me tallia polta, jos otat vaikka yhden viikonlopun kokonaan vapaata", hän huomautti ja kaatoi sitten kahvia itselleen ja kohotti kysyvästi kulmaansa minulle.
"No, jos nyt tämän kerran", hän kaatoi toisen mukillisen minulle. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun sisään paukkasi Kittis, tukka pystyssä ja silmät sikkarallaan. Kristiania ja minua hieman hymyilytit tytön into. Vaan olihan se ymmärrettävää, oman ponin saapuminen varmisti päivän erityisyyden.
"Minä tulen... krooh... niin siis auttamaan aamuruokinnassa", hän mumisi ja Kristian tarjosi kahvia.
Kolmisin ryhdyimme aamuruokintaan, joka onneksi sujui kohtalaisen vaivattomasti. Sen jälkeen pääsimme viemään hevosia ulos ja - ah ihanuutta - puhdistamaan karsinoita. Kittis osoittautui unisuudestaan huolimatta korvaamattomaksi avuksi lannan luonnissa. Näkyy se nuorelta talikko nousevan kepeästi. Jennakin saapui parahiksi auttamaan juomakuppien pesussa ja vesien kannossa. Olisin voinut melkein tirauttaa kyyneleen tai pari, niin helpottunut ja onnellinen olin siitä, miten avuliaita ja ahkeria hoitajia meillä on. Heidän panoksensa avulla ehdin jopa valmistella teoriatunnin.
Afrikantähti näytti olevan täydessä käynnissä, kun saavuin hoitajien aittaan papereideni kanssa. Ilmeisesti Jenna oli voitolla ja peli päättyi varsin nopeasti, suunnilleen samoihin aikoihin kun varsin rähjäisen näköinen Santtu laahusti sisään ovesta. Taisi se leiri ottaa voimille muillakin kuin minulla. Kristian suvaitsi paukata paikalle myöhässä, kovalla metelillä ja hälyllä ja olin valmis heittämään häntä jollakin raskaalla. Teoriatunti itsessään sujui kuitenkin varsin rauhallisissa merkeissä ja hoitajat tuntuivat kuuntelevan tarkkaavaisesti.
Teoriatunnin jälkeen Kittis alkoi näyttää siltä, että oli kuin tulisilla hiilillä. Hänen poninsa pitäisi saapua hetkenä minä hyvänsä. Olin itsekin hieman utelias näkemään ruunan, jonka oli tarkoitus tehdä jonkin verran myös tuntityötä vuokransa eteen. Toivotin kyllä uudelle parille kaikkea hyvää. Kittis oli varsin kehityskelpoinen ratsastaja ja oman ponin kanssa hän voisi päästä pitkälle. Samalla mietiskelin, että Jennalle ja Mattille pitäisi varmaan järjestää jotakin treeniä, kaksikko kun oli lähdössä ensimmäisiin kisoihinsa huhtikuun alussa.
Kun kuljetusauto sitten vihdoin hurahti pihaan, kertyi paikalle nopeasti useampikin utelias. Itse kävelin lähemmäs varmistamaan, ettei ulos lastaamisen kanssa tulisi mitään ongelmia. Kaikkein vähiten kaipasin tänään loukkaantuneita ihmisiä ja hevosia tallillani. Kittis näytti kuitenkin saavan terhakan näköisen ruunikon ulos melko vaivattomasti, vaikka se selvästi olikin varsin energisellä tuulella kuljetuksen jäljiltä. Ruunalle oli varattu paikka laitumelta tammojen kanssa ja päätimme viedä sen ensimmäiseksi sinne. Seurasin sivummalta, kun Kittis talutti ponia ja laitoin merkille vapaan näköiset liikkeet. Ruuna näytti pääsevän alkuun laidunkavereidensa kanssa varsin vaivattomasti ja melko pian uskalsin jättää ne tarkkailematta palatakseni talliin.
Tässä vaiheessa saatoin huokaista hetken verran ja istuinkin rehuhuoneessa kauralaarin päällä ja vain hengitin syvään heinän tuoksua (ja luultavasti melkoisen määrän heinäpölyä). Sitten aloin kaikessa rauhassa sekoitella iltaruokinnan rehuja valmiiksi. Olin tyytyväinen hetkelliseen omaan rauhaani ja tuttuun tehtävään, joka ei enää vaatinut liikaa ajattelemista. Pitäisi muistaa katsoa Kittiksen kanssa sopiva ruokinta hänen ponilleen. Jyvät rahisivat lohduttavasti putoillessaan kauhasta astioihin ja melassin makea tuoksu levisi huoneessa. Upotin käteni viileisiin pellavansiemeniin ja annoin niiden valua sormieni lomitse. Pienet liukkaat, tummanruskeat simenet olivat ehdottomia suosikkejani. En tosin osannut sanoa miksi.
Rehuvarastolta suoriuduttuani kävin hakemassa Aadan tarhasta ja hellin sitä hetken harjauksin ja taputuksin. Tamman kyljistä näki jo selvästi sen sisällä kasvan pienokaisen valtaaman tilan, mutta vielä se ei ollut mitenkään toivottoman tanakassa kunnossa. Odotin varsaa innolla ja tuntemani värähdys, kun se potkaisi äitinsä kohdussa pitäessäni kättä Aadan kyljellä, sai minut hymyilemään.
"Pienokaisestasi tulee varmasti hieno", kerroin Aadalle ja sivelin sen korvia. Tamma puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni ja näytti rentoutuvan. Se oli ehkä hieman stressannut leiriviikon hälinässä, mutta nyt se oli ohi. Tamma työnsi päänsä syliini ja ynähti hellyttävästi. Rapsytin sen otsan pyörteistä.
"Voi sinua, kulta pieni. Toivottavasti löydämme sinulle pian oman hoitajan. Ansaitsisit enemmän hellittelyjä kuin minulla on aikaa antaa", pahoittelin. Loimitin tamman huolella ja vein sen sitten takaisin ulos, missä Kevin tuntuikin jo kärsinättömästi kaipaavan pienempää ystäväänsä.
"Lopeta, Sasu", kivahdin ja valkoinen ori nykäisi päänsä loukkaantuneen näköisenä kauemmas. Se oli nykinyt takkini helmaa.
"Tänään en jaksa hölmöilyjäsi", varoitin sitä ja vedin harjaa pitkin vedoin kaulalta lautasille niin että pöly ja valkoiset karvat leijuivat ilmassa.
"Mitä sinulla oli suunnitelmissa?" Hätkähdin Karsinan ovelle ilmestyneen Kristianin sanoja. En ollut huomannut hänen tuloaan.
"Turha tässä kai on maneesiin mennä. Olen liian väsynyt kunnon treeniin ja pilaisin vain kaiken. Ajattelin käydä ihan vain vähän käpyttelemässä maastossa", sanoin ja Kristian nyökkäsi.
"Kelpuutatko seuran?"
"Joko Salla on tullut?"
"Näin hänet äsken toimitolla"
"No sitten, mieluusti, jos Salla pitää puljua pystyssä", sanoin ja jatkoin Sasun harjaamista. Kristian nyökkäsi ja lähti laittamaan Eppua valmiiksi. Minä keskitin koko tarmoni Sasun silkkisen karvan putsaukseen.
Puolessa tunnissa hevosemme olivat loimineen, satuloineen kaikkineen tallipihassa ja minä kiinnittelin kypäräni solkea ja asettelin kaulahuiviani paremmin. Kristian laski jo jalustimia ja siirsi ne tuttuihin pituuksiin. Eppu oli viimeksi ollut edistyneiden tunnilla. Oripojat olivat sen verran hyvää pataa keskenään, että tervehtivät toisiaan pikaisesti, mutta keskittyivät sitten ratsastajiinsa. Heilautin itseni satulaan ja keräsin ohjat. Kristiankin näkyi pääseen selkään ja hymyili minulle.
"Joko mennään?" Nyökkäsin ja niin suuntasimme kolmos- ja neloslaidunten välistä kohti metsänrajaa.
Sasu oli vireällä tuulella ja olisi mielellään lisännyt vauhtia, mutta pidin sen ruodussa ja vilkaisin vierelläni ratsastavaa Kristiania.
"Ravataan", ehdotin ja kannustimme ratsumme raviin. Kevensin Sasun isoa askelta ja nautin siitä, miten aurinko lämmitti selkääni. Metsän rajassa nostimme laukan ja Sasu pärski innoissaan. Orien välille syntyi hienoinen kilpailu, jota emme pyrkineet estämään niin kauan kuin tilanne oli meillä hallussa. Kaksi suurta kimoa jymisteli eteenpäin korvat takakenossa ja sieraimet suurina. Kristian kumartui oman ratsunsa kaulalle ja minä seurasin esimerkkiä. Nautimme vauhdista. Sasu voitti kilvan leikiten. Luultavasti siksi, että se on lihaksikkaampi, minä olen pienempi ja oriini suonissa virtaa laukkureiden veri. Kristian näytti kieltä. Hän on aina ollut niin hyvä häviäjä.
Ratsastimme enimmän osan lenkkiä käynnissä ja juttelimme niitä näitä. Olimme jo löytäneet yhden sopivan ehdokkaan tallin uudeksi tuntiratsuksi, mutta nyt jomman kumman pitäisi ehtiä käydä katsomassa sitä ja tekemässä koeratsastus. Olin soitellut omistajalle sopivista ajankohdista, mutta hieman tiukkaa teki. Kristian arveli ehtivänsä minua paremmin ja lupasi soittaa omistajalle vielä tänään sopiakseen päivästä. Aika kului huomaamatta ja miltei liian pian rentouttava metsäreitti oli lopussa ja edessä paluu tallille. Sasu viskoi päätään protestiksi, kun en antanut sen laukata viimeisellä suoralla. Tallipihassa laskeuduimme molemmat satulasta ja talutimme hevosemme sisälle hoidettaviksi.
Hoidettuani hevoseni käväisin vielä laitumella vilkaisemassa Marcoa ja tammoja. Siellähän nuo näyttivät sulassa sovussa syövän heiniä. Ilmeisesti nokkimisjärjestys oli selvinnut melko vaivatta, toisaalta rauha saattoi olla väliaikainen. Pitäisi pitää tilannetta silmällä. Onneksi kaikki hevoset olivat kuitenkin melko sosiaalisia ja tulivat yleensä hyvin toimeen toisten kanssa. Ilta alkoi jo hämärtää ja pakkanenkin taas kiristyä. Kiedoin takkiani tiiviimmin ympärilleni ja pakenin sisätiloihin, joissa keskityin puhdistamaan Sasun varusteita.
Ilta sujui rauhanomaisesti ja kaikki hevoset saatiin vaivatta sisään. Marcokin näkyi tekevän kaikessa rauhassa tuttavuutta naapuriinsa karsinan kaltereiden välistä. Ruokien jako oli tavanomainen härdelli, mutta sen jälkeen ehdin vielä lakaista tallikäytävän ja todeta, että kaikki oli varsin hyvällä tolalla. Vihelsin Arttua ja ja menin ulos lukitsemaan vielä viimeiset ovet. Kristian näkyi käynnistelevän harmaata volvoaan ja huiskautin hänelle hyvästiksi. Mies kuitenkin rullasi ikkunan auki.
"Kelpaako kyyti?" Päästin Artun takapenkille ja nousin itse pelkääjän paikalle. Matka kotiini oli oikeastaan pidempi autotien kautta, mutta toisaalta autolla se sujui nopeammin ja olin totta puhuakseni niin väsynyt, että toivotin renkaat allani tervetulleiksi.
"Saisit ihan tosissasi harkita sen vapaan pitämistä", Kristian huomautti ja minä huokaisin.
"Niinpä niin", Hän vilkaisi minua ja ojensi kätensä kädelleni ja puristi lempeästi.
"Älä ole tuollainen kontrollifriikki. Luottaisit meihin muihinkin joskus"
"Luotanhan minä..." vastustelin ja naurahdin sitten.
"Hyvä on. Olen kontrollifriikki. Pitäisi kai vain hellittää nutturaa jossain vaiheessa"
"Kuulostaa hyvältä idealta", hymyilimme toisillemme. Kristianin auton valot vilkkuivat koivujen rungoilla hänen ajaessaan kotipihaani.
"Mennään joku ilta vaikka elokuviin. Saisit vähäksi aikaa jotain muuta ajattelemista. Milloin olet viimeksi nähnyt jonkun filmin?" Kristian kysyi noustessani autosta ja päästäessäni Artun ulos. Pudistin päätäni ja nauroin.
"Ikuisuus sitten", myönsin.
"No se on sitten sovittu", Kristian vilkutti hyvästiksi ja käänsi autonsa, jonka valot pian loittonivat kujalle. Menimme Artun kanssa sisään keittämään teetä.
28.02.2010, SUNNUNTAI MELANKOLIA
Merkinnän tehnyt Eilowy
Herätys kelloni soidessa olin tuijotellut hitaasti valoisammaksi muuttuvan huoneeni kattoa jo hyvän tovin. Mikä lie herättänyt minut niin aikaisin, kenties katolta putoavan lumen ääni, mutta yhtä kaikki olin hereillä ja ajatukset seilasivat päässäni laiskasi sinne tänne kuin soutuvene taitamattoman soutajan käsittelyssä. En ollut oikeastaan väsynyt, mutten tuntenut itseäni täysin pirteäksikään. Hetken ajan koko nousemisen ajatus tuntui kerta kaikkiaan ylivoimaiselta, mutta sitten Arttu työnsi kostean kirsunsa korvaani ja sen lämmin kieli pyyhki pois alkavan melankolian tunnun.
"Lopeta", nauroin ja tyrkkäsin salukin kauemmas, mikä sain sen haukahtamaan leikkisästi. Kynnet rapisivat vasten lattiaa koiran tassutellessa huoneen ovelle ja pysähtyessä tuijottamaan minua anovasti. Oli sen ruoka-aika. Huokaisten nousin ylös ja sujautin jalkani tossuihin. Vanhan talon lattiat osaavat talvisin olla kovin kylmät. Kiskaisin vielä shaalin harteilleni tuolin selkämykseltä ja kävelin koiran perässä alakertaan.
Olin juuri lopettelemassa aamuteetäni, kun puhelimeni pärähti soimaan vaativaa tunnussäveltä. Ruutu kertoi ensivilkaisulla soittajan olevan Kristian. Rypistin kulmiani. Toivottavasti mitään ei ollut sattunut.
"Kerro toki", henkäisin luuriin ja sain vastaani Kristianin tukkoisen äänen.
"Olo on surkea. Dämä räkä daudi yriddää viedä minulda järjen. Niin eddä en daida kyedä döihin dänään"
"No kai se on sitten parasta vain potea pois", totesin ja huokaisin salaa mielessäni. Ei siis ainakaan mitään nuhaa vakavampaa. Jotenkin alakuloni kuitenkin samalla palasi. Ei siis myöskään Kristianin piristävää seuraa.
"Kiidod"
"Ei kai siinä mitään kiittämistä ole. Koetahan parantua"
"Endköhän midä jo huomenna dule"
"Kunhan et liian aikaisin. Minua ei huvittaisi tulla kipeäksi. Painuhan takaisin sänkyyn"
"Niin daidan dehdä", suljin puhelimen ja huokaisin ääneen. Eikun kiskomaan vaatteita niskaan ja tallille.
Kristian oli edellisenä päivänä pudottanut lumen rakennustemme katoilta ja nyt lohduttomat valkoiset kinokset lepäsivät maassa. Äkkiä kaipasin kevättä niin, että melkein kipeää teki. Pohjimmiltani olen kyllä talvi-ihmisiä, mutta kahden kuukauden lumen ja kylmyyden jälkeen olisin valmis toivottamaan auringon tervetulleeksi. Toisaalta en voinut väittää odottavani todellista kevättä edeltäviä loskakelejä, jolloin märkyys ja koleus tunkeutui kaikkien vaatteiden lävitse. Nyt oli vielä sentään pikkupakkasta, joka sai lumen narskahtelemaan askelteni alla. Tallin heinäntuoksuinen lämpö tuntui lohduttavalta.
Olin juuri ehtinyt kaataa itselleni aamun toisen kupillisen teetä, kun Salla ilmestyi toimiston ovelle.
"Huomenta", hän toivotti.
"Huomenta", vastasin ja otin hyllyltä mukin häntäkin varten. Istuimme hetken hiljaisuudessa. Jopa Sallan ainainen pirteys tuntui tänään jotenkin haalistuneen.
"Taidan tänään kärsiä pahemman laatuisesta sunnuntai melankoliasta", hän myönsi liottaessaan teepussia kuumassa vedessä.
"Nyt kun mainitsit, niin käsite tuntuu sopivan oikein hyvin tämän päiväiseen mielentilaani", myönsin ja niistin oman pussini lusikkaa vasten. Sekoitin hunajan ja maidon teeheni ja hörppäsin aimo kulauksen.
"Vaan ei kai tässä silti muu auta kuin tehdä hommat kuten aina ennenkin"
Lopettelin Aadan harjaamista ja huiskaisin viimeiset pari harjanvetoa ennen kuin puhdistin harjan piikkisukaan ja laitoin sen pois.
"No niin tyttöseni, eiköhän se ollut siinä", sanoin ja hymyilin. Tamman kyljet olivat alkaneet jo pyöristyä mukavasti ja odotin innolla varsan syntymää, vaikka siihen olikin vielä pitkä matka. Aada tuuppasi minua turvallaan ja työnsi sitten päänsä syliini sieraimiaan tuhautellen. Silitin sen otsan pyörteistä.
"Vai että iski hellyys?" Kysyin ja sivelin rautiaan pehmoisia korvia. Vaikka olisin kuinka väsynyt ja alamaissa hevosten onnistuu aina piristää minua. Tallissa oli päivän mittaan pyörähtänyt useita hoitajia hellimässä hoidokkejaan ja ratsastamassa ja taluttamassa niitä. Kokonaisuudessaan oli kuitenkin ollut varsin rauhallista. Salla oli lupautunut pitämään teoriatunnin ja minä olin saanut nauttia harvinaisista hiljaisuuden ja toveruuden hetkistä omien ratsujeni kanssa. Sasukin oli ollut yllättävän miellyttävällä tuulella. Painoin otsani vasten Aadan lämmintä kaulaa ja huokaisin. Joskus sitä kaipaisi sellaista toista minää, joka ottaisi ohjat käsiinsä, kun itsellä alkaa ote lipsua. Ehkä tässä oli kyse vain talven taittumisesta. Olen huomannut, että syvin talvimasennus iskee yleensä siinä vaiheessa, kun talvi on jo miltei ohitse.
"Saaasuuu", huhuilin tarhan portilta ja kimo nosti päätään heinäkasasta katsoakseen minua arvioivasti. Irvistin. En ollut halukas leikkimään hippaa.
"Tulehan tänne senkin köntys", maanittelin ja rapistelin paperipussia taskussani. Se tehosi ja ori ravasi luokseni työntäen turpansa innokkaasti tutkimaan takkini taskuja.
"No onhan minulla, joo..." sanoin ja annoin ratsulleni porkkanan palan mutusteltavaksi samalla kun napsautin narun kiinni sen päitsiin.
"Mitä sanoisit leppoisasta maastolenkistä?" Ori puisteli harjaansa ja pärskähti.
"Otan tuon myöntymyksen merkkinä", kerroin sille ja talutin sen talliin.
Otin oriilta loimen pois ja pyyhkäisin karvan ohjennukseen muutamalla harjanvedolla, sillä olin suorittanut varsinaisen puhdistuksen jo aiemmin päivällä. Sitten viikkasin loimen odottamaan karsinan oven päälle ja hain ratsastusloimen ja muut varusteet. Tuossa tuokiossa kimo oli valjastettu ja katseli minua odottavasti.
"No mennään, mennään", puhisin ja talutin ratsuni tallipihaan, jossa kiskouduin satulaan. Arttu touhotti paikalle, ikään kuin se olisi aavistanut ennalta, että olen lähdössä ratsastamaan. Se koira ei jätä lenkkiä väliin mistään hinnasta. Niinpä lähdimme kolmisin liikkeelle rauhallisessa käynnissä. Sasu vaikutti vireältä, mutta ei pyrkinyt temppuilemaan. Ehkä se vaistosi, ettei mielentilani ollu suopea moisille koirankujeille. Suuntasimme kakkos- ja kolmoslaidunten välistä pellonreunaan ja annoin Sasun ottaa pätkän reipasta ravia. Ori höristeli korviaan ja pärskähti lähtiessään lennokkaaseen askellajiin. Tunsin pikkupakkasen yrittävän purra kasvojani ja kiskoin kaulahuivia paremmin suojakseni. Suoralla nostin laukan ja Sasu tuntui nauttivan täysin siemauksin kun puuterilumi pöllähteli korkealle ilmaan sen kavioiden alta. Ori kaartoi kaulaansa ja laittoi parastaan. Virtasihan senkin suonissa varta vasten laukkakisoja varten jalostettu veri. Joskus pikkutyttönä olin haaveillut laukkahevosen omistamisesta, mutta nykyisin minulle riitti vallan mainiosti ajoittainen huima pyrähdys pellon laidassa.
Palatessamme tallille ilta alkoi jo hämärtyä ja jokunen tähti näkyi syttyneen tummenevalle taivaalle. Huolehdin Sasun sisälle lämpimään karsinaansa, loimitin sen kevysti ja vein varusteet takaisin paikoilleen. Sitten palasin päätallille auttamaan Sallaa satunnaisissa askareissa ja hoidin viikon viimeiset paperityöt kuntoon. Niitä ei onneksi näin kuun lopussa ollut mitenkään erityisen paljon.
Viittä vaille seitsemän Leah tuli Criticon kanssa talliin. Suurin osa muista hoitajista olikin jo lähtenyt ja Sallakin oli lopettanut työpäivänsä. Selviytyisin kyllä iltatallista yksinkin, kun suurin osa hevosista oli jo sisällä ja ruoat jakoa vaille valmiit.
”Noniin, saapuivathan ne mattimyöhäiset sieltä”, hymyilin.
”Joo, käytiin vähän katselemassa tähtitaivasta”, kuului vastaus ja hoitaja hävisi mustan tamman kanssa tallikäytävälle. Minä puolestani kävin hakemassa viimeiset hevoset sisään. Sen jälkeen ryhdyin iltarehujen jakoon.
Puoli kahdeksan aikaan toivotin Leahille hyvät yöt ja tein vielä viimeisen kierroksen ja jaoin viimeiset rehut. Suoristin pari loimea ja kiristin pari remminä, mutta sen jälkeen saatoin lukita tallin ovet tyytyväisenä. Arttu hyppelehti vierelläni kävellessäni yllättäen lauhtuneessa säässä kotia kohti. Huomenna saatettaisiin saada lunta tai jopa räntää. Keskityin ajattelemaan lämmintä kaakaota ja omaa sänkyäni. Kyllä tämä tästä.
26.12.2009, TEETÄ JA SYMPATIAA
Merkinnän tehnyt Kristian Laine
Herätyskelloni soidessa ulkona oli edelleen pilkko pimeää. Minun on vaikea kuvitella mitään masentavampaa kuin herätä pimeyteen (ellei sitten lasketa sitä, että herää pimeyteen ja rankkasateeseen itsekin märkänä ja kylmissään). Pimeällä kuuluu nukkua! Vaan eihän siinä muu auttanut kuin koota luunsa ja kiskoutua ylös. Puoliunessa vedin vaatteet niskaani ja mussutin aamupalani oikeastaan mitään maistamatta. Sitten vedin takin niskaani, kengät jalkaani ja pipon päähäni, ennen kuin lähdin paarustamaan lumen halki tallille.
Kun pääsin perille ja tallin lämpö alkoi vähitellen tunkeutua kohmeiseen ruumiiseeni, aloin tuntea myös herääväni (jotain tekemistä asian kanssa saattaa tietysti olla niillä kolmella kahvikupillisella...). Kertasin mielessäni päivän aikatauluja ja iloitsin jo mielessäni siitä, että pääsisimme puolen päivän aikaan Tapaninpäivän saunaan Eilowyn luokse. Se oli sitäkin suloisempi ajatus, että tiesin osalleni lankeavan tänään tarhojen ja laidunten puhdistus. Näin talvella hevoset tuppaavat seisoskelemaan yhdessä suojan tai portin lähellä, jolloin lantakin kasaantuu yhteen paikkaan ja sitä on tarpeen siivota useammin.
Aamuruokinnan jälkeen hevoset saivat poikkeuksellisesti jäädä sisätiloihin ja ne otettiin käytävälle yksi kerrallaan karsinoiden putsausta varten. Sillä aikaa kun muut suorittivat likaisen työnsä lämpimässä, minä suuntasin talikoineni ja kottikärryineni ulos.
Lämminhän siinä tuli, ja pian. Hiki virtasi takin alla selkääni pitkin ja tiesin punoittavani jotakuinkin yhtä paljon kuin keskiverto tomaatti. Pakkasta oli kuitenkin niin paljon, etten kehdannut riisua kuin pipon ja hanskat. Lopulta kaulaliinakin sai mennä samaa tietä. Rehkittyäni tunnin tai parin verran Eilowy ilmestyi nojailemaan tarhan aitaan.
"Joko alkaa kohta olla valmista?" Hän kysyi ja virnisti katsellessaan huhkimistani. Se nainen on takuuvarmasti sadisti.
"Aika lailla", myönsin ja suoristin hetkeksi kivistävän selkäni.
"Olehan nyt kiltti poika ja lapio loppukin, niin päästään pikapuoliin saunomaan", hänen virnistyksensä vain leveni, minä näytin hapanta naamaa. Vai että kiltti poika?
"Saat kohta tulla itse talikon varteen", mutisin ja Eilowy nauroi.
"Kovin pelottava uhkaus. Taidan vetäytyä takavasemmalle ollakseni saattamatta sinua kiusaukseen toteuttaa se", ja niin hyvineen hän lähti kävelemään takaisin tallille päin.
Minulta meni vielä puolisen tuntia suoriutua askareestani, mutta siinä vaiheessa olin jo oikein tyytyväinen itseeni. Tarhat ja laitumet olivat puhtaita ja hevoset kelpasi tuoda ulos. Otin itselleni kunnian saatella Leidi ensimmäistä kertaa uudelle laitumelleen. Tamma vaikutti varsin pirteältä ja kiinnostuneelta ympäristöstään. Se käveli vierelläni reippaasti, mutta ei pyrkinyt edelleni. Sen uudet laidunkaverit katselivat sitä hieman epäluuloisesti, mutta näyttivät jonkin aikaa kyräiltyään hyväksyvän sen. Tiesin, että jotain pientä kinaa voisi esiintyä, kun hevoset selvittäisivät uutta nokkimisjärjestystään, mutten uskonut siitä seuraavan mitään vakavaa. Suurin osa hevosistamme on kuitenkin seurallista ja ystävällistä sorttia. Varmistuttuani tilanteen tilapäisestä vakiintumisesta palasin tallille ja otin saunomisvälineet sisältävän kassini kaapistani. Kokoonnuimme toimistossa ja pistimme putiikin väliaikaisesti kiinni, kun lähdimme henkilökuntaporukalla lampsimaan kohti Eilowyn asuntoa.
Eilowyn kodin kunniaksi täytyy sanoa, että se on iso ja kodikas. En ole viitsinyt koskaan edes kuvitella, kuinka paljon hänen on täytynyt ottaa lainaa silloin, kun me perustimme Heleän ja hän osti tilan. Minä toki maksoin osan, mutta tiedän, että hän maksoi paljon enemmän. Sauna oli ollut lämpeämässä jo hyvän aikaa ja olin tyytyväinen tuntiessani lämmön raukeuttavan jäseneni. Eilowy kampeutui vierelleni lauteelle, veti polvet rintaansa vasten ja huokaisi.
"Heitä löylyä!" Hän määräsi ja minä tottelin, kiltti poika kun olen.
Saunomisen jälkeen me tunsimme itsemme kaikki oikein virkistyneiksi, vaikka minusta on aina tuntunut hölmöltä saunoa näin keskellä päivää, kun sitä ehtii vielä tulla likaiseksi ennen iltaa. Kuivateltua hiuksemme, syötyämme ja juteltuamme leppoisasti niitä näitä lähdimme joukolla palaamaan tallille. Siellä odotti röykkiö paperitöitä ja tilan tavalliset arkirutiinit, tuntien pito ja lapsien kaitseminen.
"Kristian", kuulin epävarman äänen Criticon karsinan ulkopuolelta puhdistaessani tamman kavioita. Laskin neidin jalan maahan ja käännyin kohti ovea. Sen takana seisoi epävarman näköinen tyttö, sievä pieni pellavapää. Hän oli yksi nuoremmista ratsastajistamme, Malla nimeltään ja näytti huolestuneelta.
"Niin...", yritin rohkaista häntä puhumaan ja kävelin samalla karsinan poikki.
"No kun Jone... Se ei kävele oikein hyvin", tyttö näytti entistäkin säikähtäneemmältä. Yritin kuulostaa rauhoittavalta.
"Ontuuko se?"
"No joo..." Malla ei selvästikään ollut aivan sinut minun kanssani. Myönnettäköön, että Eilowy on yleensä parempi pienempien lasten kanssa.
"No käydäänkö katsomassa?" Kysäisin ja tyttö nyökytti päätään huojentuneen oloisena. Hän kipaisi edelläni pitkin tallikäytävää.
"Anteeksi, tyttö", pahoittelin Criticolle ja lähdin perässä.
Malla oli ollut oikeassa. Näin sen heti katsoessani käytävälle sidottua ponia, joka ei selvätikään halunnut varata vasempaan etujalkaansa. Se seisoi pää riipuksissa ja normaali kujeellisuus oli tipotiessään. Rypistin otsaani. Miten kukaan meistä ei ollut huomannut tätä aamulla? Poni astui taluttaessa kivulloisesti ja sen jalka tuntui kuumalta ja turvonneelta. Pyysin Mallaa hakemaan kylmäkääreen ja pintelin, jotka sitten yhdessä sidoimme jalkaan. Seuraavaksi kiitin tyttöä ja lähdin haeskelemaan Eilowya.
"Jone ontuu", sanoin ensitöikseni löydettyäni Eilowyn tutkimasta Aadan kavioita. Jarmo oli ilmeisesti saanut hokin vaihdettua. Eilowy kurtisti kulmiaan.
"Pahastikin?"
"Aika pahasti. Jalka on tosi turvoksissa ja kuuma. Voi olla, että se on vain pahasti venähtänyt, mutten osaa sanoa", pudistin päätäni.
"Mikä siinä on, etät kun yhden jalka saadaan kuntoon, niin toisen hajoaa?" Hän huokaisi.
"Soititko eläinlääkärin?"
"En. Ajattelin katsoa huomiseen, jos kylmä auttaisi", sanoin. Eilowy nyökkäsi imeskellen alahuultaan mietteliäänä.
"No. Ei sille nyt minkä voi. Pitää katsoa sitä illemmalla paremmin. Jätit sen kai karsinaansa?" Nyökkäsin ja hän näytti katselevan jonnekin ohitseni.
"Ei kai sille minkä voi", hän toisti, "käyn vielä itse katsomassa vähän myöhemmin", minä nyökkäsin ja lähdin omiin puuhiini.
Jonen jalka oli vielä illallakin turvoksissa, joskin turvotus oli selvästi laskenut hieman kylmäyksen ansiosta. Tunsin synkän epäilyn hiipivän mieleeni. Kyse ei välttämättä ollut vain venähdyksestä. Olen elämäni aikana nähnyt monenlaisia jalkavammoja, eikä tämä sinänsä päällisin puolin eronnut useimmista. Minua vain inhotti se, miten totaalisesti yleensä niin pirteä poni tuntui masentuneen. Harkitsin uudelleen eläinlääkärin soittamista, sillä ori selvästi kärsi. Lopulta päätimme kuitenkin yhteistuumin jättää sen aamuun. Jos kyse oli venähdyksestä eläinlääkäri ei voisi tehdä oikeastaan enempää kuin mekään, antaa kenties jonkin kipupiikin. Muussa tapauksessa jalka pitäisi kuvata ja se edellyttäisi klinikalle menemistä, jota ei oikeastaan voinut tehdä ennen aamua. Niinpä me lopulta lukitsimme tallin ovet huoli mielessämme ja sanoimme hyvät yöy Sallalle ja Jarmolle, jotka suuntasivat autoilleen. Eilowy huokaisi ja Arttu touhotti ympärillämem tavanomaiseen innostuneeseen tapaansa.
"Teetä ja sympatiaa?" Hän ehdotti ja minä hymyilin.
"Jos tunnet sitä tarvitsevasi", niinpä me kävelimme laidunten ohitse hänen talolleen ja istuuduimme vielä tunniski pöydän ääreen juomaan teetä ja juttelemaan, ennen kuin minä suuntasin kotiin.
Merkinnän tehnyt Kristian Laine
Jouluaamu valkeni vähitellen, niin paljon kuin se nyt tähän vuodenaikaan valkenee ja lupaili päiväksi pikkupakkasta. Yön aikana oli satanut kevyt kerros uutta lunta, joka narskahteli askelteni alla kun taivalsin sinertävän hämärän läpi tallille. Kirpeä ilma nipisteli poskipääni ja nenäni punaisiksi ja tiesin, että jälkimmäinen vuotaisi kuin hana kunhan vain pääsisin takaisin sisälle lämpimään. Se on niitä harvoja asioita, joista en talvessa pidä.
Saapuessani tallipihaan Arttu loikki innoissaan vastaan. Sen hypyt olivat korkeita ja energisiä ja minun täytyi hymyillä sen jatkuvalle elämänilolle. On aina mukavaa, miten onnellisena se toivottaa minut tervetulleeksi, tunteepahan että jotakuta kiinnostaa. Käytettyäni hetken koiran korvien rapsutteluun (ja saatuani sen uskomaan, etten halunnut sen hyppäävän minua vasten yrittäessäni kävellä) pelastauduin sisälle talliin.
Talli on siitä mukava paikka, että siellä aamut eivät oikeastaan eroa toisistaan sen perusteella, onko pyhäpäivä vai ei: aina on luotava lantaa ja ruokittava hevoset. Niinpä joulupäivän aamukaan ei eronnut suuremmin muista, vaan vastaani löyhähti lämmin, jotenkin uninen heinän ja hevosten tuoksu. Löysin Eilowyn toimistosta keittämästä aamuteetään, itse napsautin kahvinkeittimen päälle.
"Kai lupaus huomisesta saunasta on vielä voimassa?" Kysäisin, kun asia kerran sattui juolahtamaan mieleeni. Tapaninpäivän sauna on henkilökunnan perinne.
"Toki, ei minulla ole syytä perua sitä", Eilowy hymyili ja kaatoi höyryävää vettä mukiinsa. Hän vaikutti hyväntuuliselta.
"Lähdetkö tänään mukaan hakemaan uuden hevosemme?" Hän kysäisi kuin muka ohimennen. Kohotin kulmakarvaani vain aavistuksen verran yllättyneenä.
"Siis minkä?"
"Sen aikuiskokoisen alkeisratsun, josta on ollut puhetta vaikka kuinka kauan. Olen vihdoin löytänyt sopivan ja päätin ostaa sen joululahjaksi tallille. Se on nuori, mutta oli aika halpa ja hyväkäytöksinen. Kävin kokeilemassa", viimeisen toteamuksen oli kai tarkoitus vakuuttaa minut siitä, että hän tiesi, mitä teki. Eilowylla on joskus ollut taipumusta ostaa "sika säkissä" eli hyväksi kehuttu hevonen kuulopuheiden ja kuvan perusteella käymättä itse paikalla. Myönnettäköön, ettei hän vielä koskaan ole joutunut katumaan sitä, mutta olen vakuuttunut, että sekin kerta tulee joskus.
"Onko sillä eläinlääkärin todistus?" Kysyin ja hän katsoi minua pahasti.
"Totta kai on!" Vikatikki. Neuvo kaikille kaksilahkeisille: älä kyseenalaista naista ja hänen päätöksiään edes epäsuorasti. Kaadoin itselleni kahvia.
"Älähän nyt hermostu, totta kai tulen mukaan", sanoin ja selasin ratsastuslehteä puolihuolimattomasti.
"No hyvä", hän väläytti säteilevän hymyn ja touhotti sitten tiehensä teemukeineen. Pudistin päätäni. Olen tuntenut hänet jo kauan, mutta en vieläkään kykene ymmärtämään häntä.
Aamu sujui leppoisasti, normaaliin tasaiseen tapaansa. Jarmo ja Salla tulivat ajallaan ja yhteistuumin ruokimme hevoset, loimitimme pakkasarimmat ja veimme ne kaikki ulos, pois karsinoiden puhdistuksen tieltä. Täytyy myöntää, että ulkoilman kylmyys unohtui lantaa luodessa. Puoleen päivään mennessä oli sekin askare suoritettu ja pääsimme lounastamaan. Juttelimme niitä näitä ja selailimme ratsastustarvikeliikkeiden kuvastoja. Osa hevosista tarvitsi uusia riimuja ja muuta kulutustavaraa.
Lounaan jälkeen kävin hakemassa Epun tarhasta ja vietin jokusen tovin sitä harjaillen ennen kuin valjastin sen ja talutin maneesiin. Seuraavan puolitoistatuntisen vietimme harjoitellen. Eppu oli alkuun kankea ja saimme vääntää tosissamme jonkin aikaa, ennen kuin se lämpeni ja pääsimme tositoimiin. Yhteistyömme on kehittynyt huimasti tällä treenikaudella ja uskon, että olemme valmiita kevään kisoihin. Ylityksemme olivat varmoja ja ilmavia ja Eppu selvästi hyvässä kunnossa ja innoissaan työskentelystä. Olimme molemmat hiessä, kun vihdoin lopetimme ja taputin oria reilusti kaulalle.
"Niin sitä pitää, ukkoseni", kehuin sitä ja se ravisteli harjaansa itsetyytyväisenä.
Pestyäni ja kuivattuani Epun ja laitettuani sen karsinaansa seuranaan raikasta vettä ja heiniä, lähdin etsimään Eilowya. Löysinkin hänet Aadan karsinasta, jossa hän näytti tutkivan tamman toista takajalkaa.
"Hei, mitä aikaa olemme lähdössä?" Hän laski tamman jalan maahan ja vilkaisi rannekelloaan.
"Aika lailla nyt", hän ehdotti ja taputti Aadaa lautaselle.
"Sanoin, että olisimme siellä joskus neljän aikaan. Arvelin, ettemme ehdi aikaisemmin, vaikka olisi ollut mukavampi ajaa valoisalla", nyökkäsin ja väistin, kun hän avasi oven ja tuli pois karsinasta.
"Näyttää siltä, että yksi hokki on irtoamassa. Pitää pyytää Jarmoa katsomaan sitä", hän huomautti, selittäen samalla kiinnostuksensa Aadan jalkaa kohtaan. Me molemmat olemme hieman vainoharhaisia hevostemme jalkojen kunnosta. Nyökkäsin taas. Hän nyrpisti nenäänsä.
"Mitä ihmettä olet tehnyt? Haiset hieltä enemmän kuin tavallisesti", irvistin hänelle rumasti.
"Treenasin Epun kanssa"
"No, kai sinun on kelvattava tuollaisena", hän totesi ja lähti kävelemään toimistolle hakemaan päällysvaatteitaan.
"Kiitos kaunis", mutisin ja menin hänen perässään.
Eilowy Ajoi ja yhden hevosen traileri keikahteli perässämme yllättävän huonokuntoisella tiellä. Minä yritin lukea karttaa.
"Tästä vasemmalle", sanoin ja käännyimme hieman kapeammalle tielle, joka lopulta johti tallin pihaan. Sievä, keskikokoinen tallirakennus nökötti lumen keskellä ja hyvin hoidetun näköinen hevonen kohotti päätään tarhassa. Katselin paikkaa hyväksyvästi. Ainakin se näytti siltä, että siellä tiedettiin riittävästi hevosista. Pihan yli meitä kohti harppoi nuori nainen, joka esitteli itsensä tallin omistajaksi. Eilowyn hän tunnistikin jo ennestään ja minä esittelin itseni.
"Hevonen on sisällä ja tuossa tuokiossa kuljetusvalmis", omistaja valisti meitä, "Se oli kuljetuksessa ihan rauhallinen, kun se tuli Saksasta, joten pärjäätte varmaan ihan ongelmitta sen kanssa", nyökkäsimme molemmat ja kävilmme hänen perässään tallirakennukseen.
Eilowyn ostama tamma osoittautui näpsäkän näköiseksi voikoksi, kohtuu jykevärakenteiseksi tilastotammaksi. Sillä oli ystävällinen katse ja se tuli uteliaana meitä kohti karsinan ovelle.
"Ei se ainakaan arka ole", totesin ja tallin omistaja pudisti päätään hymyillen.
"Sosiaalinen kaveri tämä on", hän sanoi. Kävelytimme hevosta hetken tallikäytävällä ja näin sen liikkuvan hyvin ja vaivattomasti. Sitten puimme sille kuljetussuojat ja Eilowy allekirjoitti viimeiset paperit.
"No niin, se on nyt sitten teidän. Pärjäilkäähän sen kanssa", omistaja sanoi hyvästeiksi ja kätteli meidät ennen kuin lastasimme tamman traileriin, johon se meni yhteistyöhaluisesti ja jäi tyytyväisenä rouskuttamaan heiniä.
Ajomatka takaisin sujui hyvin. Eilowy kertoi minulle edellisestä käynnistään, jollion hän oli myös koeratsastanut Leidin (kuten hän oli päättänyt tammaa kutsua). Tamma oli kuuleman nuoresta iästään huolimatta melko kypsä ja aivan riittävän taitava alkeishevoseksi. Voisimme myöhemmin katsoa, olisiko sillä enemmänkin kapasiteettia. Nyökkäilin hänen juttelulleen ja katselin jälleen sinertyvää maisemaa. Pimeä tuli aikaisin.
Päästyämme takaisin Heleän pihamaalle saimme todeta, ettei Leidi ollut moksiskaan kuljetuksesta, aivan kuten sen myynyt nainen oli sanonut. Se käveli rauhallisena Eilowyn rinnalla, kun tämä talutti sen aiemmin valmistelemaansa karsinaan.
"Otetaan se toimintaan mukaan aseittain. Aloitetaan vaikka ihan vain aikuisten alkeistunneista ja joistain vähän taitavammista junnuista", hän sanoi ja minä nyökkäilin. Mikäpä siinä. Hevonen oli lopultakin hänen, vaikka kun se kerran oli tallin nimissä omistin siitä pienen osan. Ei minulla toisaalta ollut mitään hänen ehdotustaan vastaan, se kuulosti aivan järkevältä.
Leidi tuntui asettuvan hyvin ja jonkin ajan kuluttua jätimme sen seurustelemaan naapurikarsinassa uteliaana kurkottelevan Jonen kanssa. Loppu ilta sujui tavalliseen tapaan tallin paperitöitä tehdessä ja normaalia päivärutiinia noudattaessa. Näin pyhäpäivänä oli hiljaista, kun nuoret ratsastajat olivat kotona perheineen, eikä tunteja pidetty. Saimme alta pois monta juoksevaa asiaa ja saatoimme olla tyytyväisiä illalla lukitessamme tallin ovia. Yö oli jälleen kaunis ja pakkaskirkas. Tähdet loistivat tummansinisellä taivaalla ja kelmeä kuu oli kivunnut jo korkealle. Toivotimme hyväy yöt ja lähdimme kukin omaan suuntaamme, kun Eilowy oli ensin muistuttanut meitä tuomaan huomenna saunomisvälineemme mukanamme.
Merkinnän tehnyt Kristian Laine
Aatonaaton aamu oli valjennut selkeänä ja aurinkoisena, luntakin oli varmaan kolmattakymmenettä senttiä ja lämpötila kirpsakasti miinuksen puolella. Kaiken kaikkiaan talvipäivä oli ollut juuri niin täydellinen, kuin sellaisen kuuluikin olla. Näin ollen en ollut lainkaan yllättynyt, kun tähdet tuikkivat pakkaskirkkaalta taivaalta illan pimettyä. Sää joulumaastollemme oli kerta kaikkiaan täydellinen, mikä sopi minulle erinomaisesti: onhan joulumaasto yksi vuoden kohokohtia jo ihan tunnelmansa puolesta.
Ratsastajat alkoivat valua pikku hiljaa tallille kellon lähestyessä puolta kahdeksaa. Kaikki vaikuttivat innostuneilta ja pian tallissa kaikuikin iloinen puheensorina ja välillä pirteä nauru. Oli mukavaa nähdä nuoret hoitajat toimessaan hoidokkiensa kanssa. Kaikki tuntuvat sopeutuneen joukkoomme hyvin ja pärjäävän hoitohevostensa kanssa erinomaisesti. Itsekin soin Criticolle muutaman hetken erityishuomiota. Tamma taisi tuntea jääneensä viimeaikoina hieman paitsioon huomionosoitusteni suhteen ja myönnän, että olen ollut kiireinen enkä ole aina ehtinyt puuhailla sen kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Joulu teettää toisinaan sellaista. Vähitellen neitoni mökötys kuitenkin suli rapsutteluiden ja harjauksen vastustamattomien sulojen edessä ja päästessämme pihalle asti se oli jo valsin valpas ja innokas.
Kaikki olivat ajoissa paikalla, mistä olin kiitollinen. On mukava huomata, että hoitajamme osaavat olla täsmällisiä. Nousin satulaan ja tarkistin satulavyön. Sitten katsoin vielä ympärilleni ja varmistin samalla, että jokaisella ratsastajalla oli kypärä ja käsineet. Sormille olisi vointu käydä huonosti tässä pakkasessa ilman niitä. Kun kaikki olivat valmiita asetuimme jonoon ja annoin Criticon valita tahdin matkaan lähtiessämme. Tamma asteli ripeää käyntiä kynttilälyhdyin valaistulle metsäpolulle ja jono seurasi perässämme iloisen puheensorinan kimmahdellessa takaisin puista. Ryhdyin itse näyttämään esimerkkiä ja pian joululaulu kulkuset kajahti ilmoille, jos ei nyt aivan puhtaasti niin ainakin innolla. Hevoset kuuntelivat meitä hieman hämmentyneinä (ja voisin vakuuttaa, että ainakin Criticoa nolotti), mutta piristyivät huomattavasti kun laulun jälkeen pyrähdettiin reippaaseen raviin. Pakkanen nipisteli poskia ja neniä ja pian taisimme kaikki olla melkoisen punaisia.
Kun siirryimme takaisin käyntiin, oli lauluvuorossa Joulumaa. Pari hevosta yritti innossaan pyrähtää raviinkin ja välillä Aadakin tuntui puskevan kiinni Criticon häntään, mutta Mira sai sen aina taas ruotuun ja omalle paikalleen. Taaempana Jennalla tuntui olevan samanlaisia ongelmia Mattin kanssa, vaikka ruuna näyttikin lopulta asettuvan. Lyhtyjen lepattava valo loi tunnelmaa lumiseen metsään ja aina silloin tällöin kuulin, miten jossakin putosi lunta puusta. Hevosten kaviot tömähtelivät kevyesti polun valkoiseen pintaan ja matka taittui rivakasti.
Alkaessamme kiivetä ylös kukkulan kylkeä alkoi äänten sorina vähitellen vaimeta. Pian ei kuulunut enää muuta kuin hevosten kavioiden tömähtely, satuloiden narina, vaatteiden kahina ja satunnaisia puhahduksia hevosten sieraimista. Olen aina pitänyt eniten joulumaaston hiljaisesta vaiheesta ja tälläkin kertaa minusta tuntui, että hevoset ja ratsastajat rauhoittuivat ja kaikki liittyivät toverilliseen hiljaisuuteen, joka ei tuntunut lainkaan vaivautuneelta. Kukkulan laella pysähdyimme hetkeksi ja katselimme yli sinivalkoisen maiseman, jota nouseva kuu valaisi kelmeästi. Siellä täällä tuikkivat maatalojen valot ja saatoin erottaa tallimme ikkunoiden hohteen hieman etäämmällä. Tuolla jossakin tietä pitkin huristi auto, näin sen ajovalojen liikkuvan. Critico liikahti allani kysyvästi ja käänteli korviaan kuunnellen. Maisema oli kaunis ja jouluinen.
Hiljaisuuden vallitessa annoin tammalleni pohkeita ja niin jono lähti jälleen liikkeelle alas kukkulan rinnettä. Matka taittui edelleen rivakasti ja ympärillämme oli rauhallista ja hiljaista. Halla tuntui välillä hieman hermostuvan ja Eilowy joutui pidättelemään sitä kun se päätti pelätä jotakin pusikossa olevaa kuvitteellista mörköä. Vähitellen tallin valot edessämme alkoivat kuitenkin laajeta ja saatoin jo erottaa Jarmon pystyttämän kuusen loisteen. Hiljaisina keräännyimme tallipihaan, puolikaareen kuusen eteen.
"Haluamme Eilowyn kanssa kiittää teitä kaikkia kuluneesta vuodesta. On ollut hienoa saada teidät kaikki tallille", sanoin rikkoen hiljaisuuden ja hymyilin. Critico töytäisi polveani ja pärskähti. Naurahdin.
"Ja kiitos myös näille kauramoottoreille, ilman niitä talli ei toki olisi sama", muutkin hymyilivät ja aloitimme Eilowyn kanssa kappaleen Jouluyö Juhlayö, johon muut liittyivät. Ehkä se oli vain kuvittelua, mutta minusta tosiaan tuntui, että sen saimme menemään melkein nuotilleen.
Laulun jälkeen puheensorina alkoi jälleen löytää tiensä joukkoomme ja siirryimme yhdessä sisätiloihin huolehtimaan hevosistamme. Oli mukava nähdä, ettei kukaan hätäillyt turhia, vaan kaikki ehtivät suoda ratsuilleen aikaa. Kun kaikki olivat valmiita joimme glögit ja söimme piparit tallin toimistossa ja juttelimme niitä näitä. Oli mukava huomata, että hoitajammekin tuntuvat tulevan hyvin toimeen keskenään. En ole koskaan viihtynyt niillä talleilla, joilla syntyy klikkejä. Olen aina ollut sitä mieltä, että sekin on paljolti lähtöisin tallin omistajista ja näiden suhtautumisesta hoitajiin ja ratsastajiin.
vähitellen ihmiset alkoivat keräillä tavaroitaan ja poistua. Useimmat taisivat käydä tarjoamassa hoidokeilleen vähän jouluherkkuja ja olihan minunkin pakko viedä Criticolle yksi porkkana. Kun viimeinenkin hyvänjouluntoivotus oli lausuttu, valjastimme Eilowyn kanssa Remun reen eteen ja kävimme keräämässä lyhdyt maastosta. Juttelimme mennessämme ja olimme molemmat sitä mieltä, että vuosi ja tämä retki olivat olleet onnistuneita. Tallille palattuamme huolehdimme Remusta. Salla ja Jarmo olivat jo hoitaneet iltaruokinnan ja niin saatoimme lukita tallin ovet ja kävellä kotiin kirkkaassa pakkasyössä. Voin myöntää olleeni onnellinen.
23.11.2009, OIKEA HEVONEN
Merkinnän tehnyt Eilowy
Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista, eikä ollut tänäkään aamuna, kun nousin varhain ja totesin jälleen kerran, että satoi vettä. Oli pimeää, märkää ja kalseaa. Edes aamutee ei tuntunut saavan minua lämpeämään ja jopa Arttu tuntui jotenkin vaisulta, ehkä sää masensi sitäkin. Toisaalta ajatus siitä, että tänään hakisin kotiin tallimme uusimman asukkaan, oli suorastaan innoittava ja sai minuunkin hieman eloa. Olin tosiaan kaikessa hiljaisuudessa käynyt katsomassa muutamaa sopivaa hevosta ja tehnyt lopulta päätökseni. Hevonen, jonka tänään hakisin kotiin, ei vielä ollut kypsä ratsastuskoulun opetushevoseksi, eikä siinä mielessä täyttänyt kaikkia uudelle tulokkaalle alun perin asettamiani vaatimuksia, mutta se oli silti ehdottomasti se hevonen, jonka minä halusin.
Tallin aamuaskareet sujuivat tavalliseen tapaan sateen ripistessä vasten ikkunalaseja. Hevoset eivät erityisemmin nauttineet ulkona olosta ja seisoskelivat tiiviinä ryminä harmauden keskellä sen aikaa kun aamuruokinnan jälkeen siivosimme niiden karsinoita. Latoin uuden tulokkaan karsinan valmiiksi tallin yläkertaan ja autoin sitten hakemaan hevoset sisälle sateesta värjöttelemästä. Olisi ratsastajillekin mukavampaa, jos ei tarvitsisi kuurata ja kuivatella mutahirviöitä. Vaikka sisällä seisoskelu ei aivan kaikille ratsuillemme oikein sovikaan. Kun kaikki rakkaamme oli pelastettu luonnona armoilta, keräsin kuljetusvarusteet ja valmistelin trailerin. Kristian lähti mukaani ja kärtti koko matkan tietoja ostoksestani. Nautin siitä, miten hän oli pakahtua uteliaisuuteensa ja kieltäydyin jääräpäisesti paljastamasta mitään. Olihan hevonen ja pääosa tallista kuitenkin minun ja sain ostaa sellaisen eläimen kuin halusin. Olinhan minä aikanaan yrittänyt Kristianinkin mielipidettä kysellä, muttä hän oli ollut asiassa tavanomaisen miehisen hyödytön.
Sää oli hieman parantunut (lue: sade oli lakannut) kun kurvasimme Kasarmitallin pihaan. Rapa roiskahti trailerin ja auton renkaista ja lätäköt litisivät. Vesinoro valui alas tallin räystäistä ja kosteuden tummentamat hevoset kohottelivat päitään tarhoissa. Viehättävän näköinen nuori nainen tuli meitä vastaan ja esitteli itsensä tallin omistajaksi ja siten valitsemani hevosen kasvattajaksi. Olin toki itse käynyt jo katsomassa tammaa, eihän sitä sikaa säkissä osteta, mutten ollut tutustunut tilaan kovin tarkasti ja tavannut omistajankin lähinnä ohimennen.
Työntekijät olivat jo ottaneet tamman sisään ja harjanneet sen valmiiksi kuljetukseen, mistä olin kovasti kiitollinen. Fay (tallin omistaja) johdatti meidät erään karsinan luokse ja Kristian pidensi askeltaan sen verran, että ehti ensimmäisenä katsomaan. Se hymyilytti minua. Hän ei ole paljon muuttunut niistä ajoista, jolloin tutustuimme. Kristianin ilme ei kertonut minulle mitään hänen katsellessaan karsinan puolioven yli. Otimme tamman käytävälle ja se katseli meitä syrjäsilmällä selvästi hieman varautuneena, mutta esittäen välinpitämätöntä.
"Näppärän näköinen neiti", Kristian sanoi poliittisesti korrektilla äänensävyllä. Vilkaisin häntä. Yrittikö hän sanoa, että olin tehnyt väärän valinnan?
"Taitaa olla aika nuori? Mikä sen nimi on?"
"Kasarmin Adele. Nelivuotias, mutta ratsutettu ja ihan hyväkäytöksinen", Fay vastasi.
"Ratsastin sen käydessäni viimeksi", kerroin Kristianille, "Se on vielä vähän rakaa, mutta siitä tulee varmasti hyvä ratsu", se miehen pentele vain nyökkäili.
Allekirjoitimme viimeiset paperit kasvattajana kanssa ja varustimme tamman kuljetukseen. Se meni traileriin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä vastustellut muutenkana varustamisen missään vaiheessa. Kättelimme Fayn ja nousimme autoon. Kristian istui apukuskin paikalle ja minä kuuntelin korvat hörössä, miten tamma reagoisi liikkelle lähtöön. Sen kanssa oli kuulemman harjoiteltu lyhyitä ajomatkoja, mutta tämä olisi ensimmäinen pidempi. Ajoin varovaisesti, mutta tamma tuntui olevan takana rauhallinen.
"Luulin, että halusit opetushevosen", Kristian katkaisi välillämme vallinneen hiljaisuuden.
"Niin minäkin, ja kyllä tästä vielä sellainen tuleekin", vastasin.
"Muuta emmekö me olisi tarvinneet aikuisten kokoisen opetusratsun nyt? Tammasi on kyllä suloinen, mutta sehän on ponikokoinenkin", aloin ymmärtää, mistä kenkä puristi. Kristian taisi tuntea itsensä hieman petetyksi, kun en ollut keskustellut päätöksestä hänen kanssaan tämän enempää.
"On se kuitenkin aika iso. Suurin osa ratsastajistamme pystyy kyllä nousemaan sen satulaan. Myönnän, ettei sitä voi laittaa tunneille vielä vähään aikaan eikä alkuun varmaan muille kuin edistyneille. Se ei ole ihan helpoin ratsu, mutta oikein kehityskelpoinen", yritin saada hänet ymmärtämään kantani. Tamma oli ehdottomasti täydellinen minulle. Tiesin, ettei se ollut täydellinen ratsastuskoululle. Kristian oli hiljaa. Minä huokaisin.
"Myönnän, että ostin sen enemmän itselleni kuin koululle", sanoin ja tuijotin tietä, "Mutta maksoin sen kuitenkin pääosin omista rahoistani", yritin puolustautua.
"Hei, en minä pyri mitenkään tuomitsemaan", Kristian sanoi ja katsoi minua. Hänen onnistui näyttää jopa hieman hämmentyneeltä. Tai ehkä hän oli sitä aivan oikeasti.
"Minä vain mietin, ettei tämä hevonen ole ratkaisu ongelmaamme tuntien suhteen", huokaisin. Täytyihän minun myöntää, ettei näin ollut.
"Saamme siitä varmaan hyvän ratsun ajan kanssa, mutta olisimme tarvinneet sellaisen nyt", hän laski kätensä reidelleni
"En kuitenkaan yritä tuomita. Ihan totta", irvistin hänelle ja hän veti kätensä pois.
"Saat minut kuitenkin tuntemaan syyllisyyttä", sanoin.
"Älä viitsi. Ehkä voimme ottaa tamman mukaan jonkun nuoren edistyneen opetukseen. Se voisi tehdä hyvääkin", mumisin jotkain epäselvää. Halusin itse kouluttaa tammaa, vaikka eihän nuoren ratsastajan mukaan ottaminen olisi mitenkään pahasta. Pieni itsekkyyden tuikahdukseni alkoi sammua jo melkein ennen syttymistään.
"Ehkä", sanoin.
"Ihan totta. Tamma on varmasti hieno, et sinä olisi sitä muuten ostanut välittämättä alkuperäisestä suunnitelmastasi", Kristian sanoi ja näytti vähän surkealta. Lopulta minun oli pakko naurahtaa.
"Hyvä on, hyvä on. Tein vähän typerän tempun, mutta se voidaan ehkä antaa minulle anteeksi, vai mitä?" Kristian hymyili ja minä hymyilin takaisin.
"Toivoisin apuasi tamman kanssa. Sen pitäisi olla sukunsa puolesta hyvä myös esteillä", ehdotin sovitellen. Kristian naurahti.
"Niinpä niin. Eiköhän se onnistu"
Tallilla purimme tamman trailerista. Se katseli uutta kotiaan pää korkealla, ilmeisen uteliaana, muttei lainkaan pelokkaana. Kristian katseli sitä.
"Onhan se tosiaan kaunis", hän sanoi.
"Tietenkin on!" Minä naurahdin, "etkö olekin, tyttöseni?" Tamma vilkaisi minua ja kristian puristi olkapäätäni lempeästi.
"Eiköhän viedä se sisään uuteen kotiinsa", hymyilin hänelle ja talutimme tamman sisään. Se käyttäytyi koko ajan rauhallisesti. Riisuimme siltä kuljetussuojat ja Kristian siveli sen karvaa.
"Hyväkuntoinen. Lihaksikas ikäisekseen", hän sanoi hyväksyvästi.
"No, joko uskot, että tein hyvät kaupat"
"En minä sitä missään vaiheessa epäillytkään", hän virnisti poikamaisesti. Annoimme tammalle heinää ja jätimme sen hetkeksi omiin oloihinsa. Vilkaisin taakseni kävellessämme kohti toimistoa ja Aada, kuten olin päättänyt tammaa kutsua, kurkotteli karsinastaan ja katseli jälkeemme. Olin edelleen aivan ihastunut siihen.
Loppupäivä sujui tunteja vetäessä. Aada veti katseita puoleensa ja moni ihasteli sen kaunista ulkomuotoa. Olin hyvin tyytyväinen tamman käytökseen. Se ei säpsynyt uusia ihmisiä ja tuntui olevan kotonaan huolimatta ratsastuskoulun ainaisesta kuhinasta. Olin hyvin tyytyväinen päivän päättyessä. Iltaruokinnan aikaan Aada tuntui olevan edelleen hyvin rauhallinen ja söi melko hyvällä halulla. Se ei tuntunut olevan moksiskaan myöskään Artusta, joka tuli uteliaana touhottamaan karsinan eteen. Sammutellessani valoja muiden ja lukitessani ovia Kristian tuli luokseni.
"Miten olisi sovinnon tee päivän päätteeksi?" Hän ehdotti hymyillen ja niin lähdimme yhdessä kotia kohti, nauttimaan illasta jutellen, kuten olemme tehneet niin usein ennenkin. Kristian on todellinen lahja Heleälle ja minulle. Hän on ihana, mutta jätetään se kertomatta hänelle, sellaisella on toisinaan taipumusta nousta miehille päähän.
16.11.2009, KELJUPÄIVIÄ JA TULOKKAITA
Merkinnän tehnyt Eilowy
Heräsin aamulla tavalliseen tapaan herätyskellon ikävän kimeään sointiin. Ulkona oli vielä pilkkopimeää ja saatoin kuulla, miten tuuli heitti vesipisaroita, viimeisiä lehtiä ja oksanpätkiä vasten kattoa. Ilmeinen koiranilma masensi minua ja sängystä nouseminen tuntui hetken kerta kaikkiaan ylivoimaiselta, mutta realiteetit tuntien (hevoset eivät odota) kampeuduin kuitenkin jaloilleni ja maleksin alakertaan keittämään teetä. Arttu, aina yhtä innoisaan siitä, että sen lempi-ihminen oli vihdoin herännyt, hääri ympärilläni, touhotti sinne tänne ja pysähtyi välillä tuijottamaan ruokakuppiaan merkitsevästi. Ruokin itseni ja koiran, peseydyin ja pukeuduin, ennen kuin suuntasin kulkuni tallille.
Ainakaan enää ei ollut liukasta. Yön aikana lämpötila oli heilahtanut plussan puolelle ja tihku muuttunut sateeksi, joka oli huuhtonut jään mennessään. Tie litisi jalkojeni alla ja saatoin vain kuvitella, millaiset kurajäljet Artun tassut jättäisivät tallin lattiaan kun pääsisimme perille. Asiaa ei kuitenkaan voinut auttaa. Kuraa tulisi hevostenkin kavioista vielä ämpärikaupalla ennen kuin päivä olisi ohitse. Olin tavan mukaan ensimmäisenä paikalla, joten avasin ovet ja sytyttelin valot käytäville. Olen oikeastaan aina nauttinut siitä, että pääsen ensimmäisenä astumaan uniseen talliin. Silloin saa kuulla ensimmäiset uniset hörähdykset ja tuntea yön aikana talliin pakkautuneen lämmön ja tuoksun. Kävelin toimistoon ja laitoin kahvinkeittimen päälle ennen kuin istuuduin pöytäni ääreen selvittämään, mitä kaikkea tänään pitäisi saada aikaan. Arttu asettui makuulleen pöytäni viereen ja ilmeisesti nukahti.
Muiden saapuessa päivän ohjelma oli minulle jo jotakuinkin selvä. Uusi yksityishevonen omistajineen saapuisi siinä kolmen maissa iltapäivällä, samoihin aikoihin kun alkeistunti alkaisi. Kristian saisi pitää tunnin sillä aikaa kun minä hoitaisin paperiasiat uuden tulokkaan kanssa kuntoon. Oli muutenkin hänen vuoronsa. Sitä ennen oli suoriuduttava tallin tavallisista töistä, joten aamupalaverin jälkeen ryhdyimme tavalliseen tapaan ruokkimaan hevosia, viemään niitä ulos ja puhdistamaan karsinoita.
Siinähän se aamupäivä sitten oikeastaan menikin. Salla oli ilmeisesti kaapannut itselleen jokin flunssan, aivasteli ja yski niin, että olisin oikeastaan halunnut lähettää hänet kotiin toipumaan, ettei saisi mitään vakavampaa. Hän kuitenkin halusi hoitaa hommansa, enkä jaksanut ryhtyä kinastelemaan aiheesta. Jarmo puolestaan oli oma iloinen itsensä ja hoito hommansa hilpeästi vihellellen. Kristian oli tapansa mukaan piristynyt ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen ja tuntui olevan tänään poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Hän oli laittanut karsinan uudelle tulokkaalle jo eilen, mutta minä kävin vielä varmuuden vuoksi tarkistamassa sen. Kaikki näytti olevan kunnossa.
Puolen päivän aikaan pidimme lounastauon ja juttelimme tunneista, oppilaista ja hevosista. Halla oli tänä aamuna astunut taas hieman varoen, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti ontuen. Olimme päättäneet, ettei sitä laitettaisi tänään tunneille ja tilannetta katsottaisiin uudelleen. Toivoin hartaasti, ettei tarvetta eläinlääkärille ilmenisi. Tammalla oli aina toisinaan ollut hankaluuksia jalkojensa kanssa, vaikka yleensä ne ovat olleet tavallisia pikkuvaivoja, joille se vain tuntuu olevan jotenkin tavanomaista alttiimpi.
Lounastauon jälkeen päätin harjoittaa Sasua ennen kuin talli pamahtaisi täyteen tuntilaisia ja hoitajia. Otin riimunarun käteeni, vedin takin niskaani ja lähdin ulos. Ilma oli edelleen harmaa, mutta ei sentään satanut. Komea kimoni näytti tepastelevan ympäri tarhaansa pää pystyssä, mutta pysähtyi minut nähdessään ja jäi tuijottamaan. Avasin ja suljin portin ja kävelin päättäväisesti hevosta kohti. Se ei tehnyt elettäkään tullakseen luokseni, mutta ei toisaalta myös lähteäkseen pakoon. Ilmeisesti sitä olisi kyllä houkutellut jäädä vielä juoksentelemaan, mutta toisaalta märkä ja mutainen tarha ei ollut sen suosikkipaikka. Näiden kahden vaihtoehdon risteillessä oriin mielessä minä ehdin sen luokse ja nappasin kiinni päitsistä.
"Ei tänään, poikaseni. En jaksa ruveta pelleilemään kanssasi", orii puhahti ja ravisteli harjaansa kuin närkästyneenä, mutta seurasi kuitenkin perässäni kun lähdin taluttamaan sitä portille. Portista se yritty tunkea ulos ennen minua ja sain käyttää kaiken voimani pysäyttääkseni isokokoisen ja lihaksikkaan eläimen. Ori luimisti korviaan ja katsoi minua paheksuen. Sillä näytti taas olevan johtajakompelksipäivä ja se tiesi hankaluuksia. Irvistin sille.
"Jos nyt kuitenkin antaisit olla?" Ehdotin kokeeksi, mutta epäilin sanojeni kaikuvan kuuroille korville.
Hoitamisen aikana Sasu keljuili minkä kerkesi. Se yritti napata harjan kädestäni, tönäisi satulansa lattialle, varasti hatun päästäni ja kieltäytyi nostamasta jalkojaan. Siinä vaiheessa kun ori nykäisi päänsä korkeuksiin välttääkseen kuolaimia olin jo lopen kyllästynyt sen temppuiluun.
"Nyt loppuu tuo tuollainen", ärähdin ja nykäisin oriin pään päitsistä navakasti alas. Hevonen veti korvansa luimuun ja hetken aikaa tuijotimme toisiamme sydämistyneinä.
"Lakkaa olemasta aasi", sanoin sille ja pujotin päitset sen kaulalle saadakseni sille suitset päähän. Ihmeekseni kimo ei enää yrittänyt sen suurempia temppuja vaan alistui kohtaloonsa. Hetken kuluttua olimme matkalla maneesiin.
Vaan eivätpä oleet temput Sasun takataskusta vielä loppuneet. Kun yritin nousta satulaan se väisti sivulle ja jäimme hetkeksi tuijottamana toisiamme pahantahtoisesti.
"Minä olen johtaja", sanoin sille tasaisen rauhallisesti, vaikka sisälläni kiehui, "Minä olen ihminen ja sinä olet hevonen. Hyväksy se", heilautin itseni satulaan, pujotin jalkani jalustimiin ja keräsin ohjat tuntumalle.
"Älä edes ajattele tekeväsi mitään typerää", varoitin hevosta. Sasu lähti käskystäni uralle, mutta sillä oli selvästi keljupäivä, eikä aikomustkaan totella minua yhtään pidempään kuin oli ehdottoman pakko. Sain käyttää puoli tuntia taistelemalla oriini kanssa johtajuudesta. Me väänsimme ja käänsimme kaikissa askellajeissa, teimme voltteja ja taivutimme. Vähitellen Sasu alkoi antaa periksi. Ei se oikeasti työskentelyä inhonnut, tänään ei vain olisi erityisemmin huvittanut. Viimeiset kaksikymmentä minuuttia harjoituksestamme olivat jo kelvollisia. Ori meni oikeaan suuntaan ja jopa jonkinlaisessa muodossa, eikä enää yrittänyt väistää apujani. Viimeisten liikkeiden aikana Sasu tuntui hyvältä ja tiesin, että me myös näytimme siltä. Ori taipui kauniisti laukassa pääty-ympyrälle ja vaihtoi laukkaa käskystä vaivattomasti. Sillä on niin kaunis laukka, jossa sitä on myös erinomaisen mukava ratsastaa. Harjoituksen päätteeksi saatoin taputtaa ratsuni kaulaa ja todeta:
"No niin, eiköhän olla taas kavereita"
Sasun kanssa tehdyn harjoituksen jälkeen kello alkoi jo lähestyä kolmea ja sen jälkeen kun olin saanut oriin hoidettua ja varusteet huolehdittua paikoilleen viisarit alkoivat osoittaa jo tasaa. Odotus sisälläni kasvoi. En ollut tavannut uutta yksityistämme koskaan aikaisemmin, olin nähnyt vain sen omistajan, mutta tamma oli kuulemman haastava. Tiesin siitä oikestaan kunolla vain nimen: Gerbera von Müseenhall, ja kun hevosauto vihdoin kaarsi pihaan olin jo vähällä pakahtua uteliaisuuteeni. Kun kuljettaja pysäköi auton, kävelin sitä kohti. Jo jonkin matkan päästä saatoin kuulla epäilyksiä nostattavan äänen. Hevonen selvästi riehui trailerissa, jyskytti lattiaa ja ehkä seiniäkin kavioillaan. Se ei luvannut hyvää. Kättelin itseäni hieman nuoremman ruskeatuokkaisen naisen, tamman omistajan Danielan. Yhdessä siirryimme trailerin taakse ja laskimme sillan. Ensimmäiseksi näin parin meitä kohti suunnattuja kavioita ja ruunikon takaliston, kun tamma ilmeisesti pukitti. Meillä taisi olla piru merrassa. Omistaja sanoi, ettei lastauskaan ollut sujunut aivan ongelmitta ja että tammalla oli toisinaan taipumusta tällaiseen. irvistin mielessäni. Mihin olinkaan mennyt itseni työntämään.
Daniela meni sisään trailerin etuovesta ja yriitti peruttaa tamman ulos. Kuulin vihaisen vingaduksen, jota seurasi kavioiden töminää, kun tamma suorastaan syöksähti takaperin ulos autosta. Siinä se seisoi, meidän tallimme pihassa, silmät muljahdellen, pää korkealla ja korvat luimussa, jokainen lihas jännittyneenä. Jossakin toisessa tilanteessa se olisi vamrasti ollut kaunis hevonen, mutta nyt se näytti lähinnä järkiheitolta. Kuljetus ei ilmeisesti sopinut sille lainkaan.
"Yritetään saada se karsinaan, olemme laittaneet sen valmiiksi. Jos ei onnistu niin pistetään se vähäksi aikaa tarhaan rauhoittumaan", sanoin. Olimme aidanneet tammaa varten uuden väliaikaisen tarhan, sillä kaikki kolme vakituista olivat tällä hetkellä käytössä. Suunnitelmissa toki oli tehdä tästä uudestakin tarhasta myöhemmin vakituinen, mutta se saisi luultavasti odottaa kevääseen ja maan sulamiseen asti.
Taluttaessa Keviniksi kutsuttu tamma steppaili ja otti sivuaskeleita. Se vaikutti olevan toisaalta kiinnostunut uudesta ympäristöstään ja toisaalta niin pahalla tuulella, että vähät välitti. Saimme sen kuitenkin lopulta kunnialla karsinaansa ja onnistuimme jopa riisumaan kuljetussuojat. Tammakin tuntui vähitellen rauhoittuvan. Katselin sitä hieman vaisuna. Ehkä sillä vain oli tänään todella huono päivä.
"Jospa annetaan sille hetki aikaa rauhoittua ja käydään kirjoittamassa sopimus kuntoon", ehdotin Danielalle ja me kävelimme toimistoon. Kuulin miten tamma liikehti karsinassaan, mutta se ei tuntunut olevan aikeissa tehdä mitään radikaalia.
Paperihommat sujuivat nopeasti ja Daniela vaikutti oikein mukavalta ihmiseltä, josta varmasti saisimme hyvän lisän talliporukkaamme. Sovimme Kevinin hoidon yksityiskohdista, siitä mistä talli huolehtisi ja mikä taas jäisi Danielan osalle, sekä joistakin muista käytönnön yksityiskohdista. Näytin Danielalle Kevinin väliaikaisen tarhan ja esittelin muutenkin paikkoja hieman tarkemmin. Kristian oli vetämässä tuntia, mutta esittelin Jarmon ja Sallan uudelle tulokkaalle ja lupasin osoittaa myös Kristianin, kunhan tämä tunninpidosta heltiäisi.
Kristianin palattua maastosta jätin hänet tutustumaan Danielaan ja Keviniin ja ryhdyin itse opettamaan jatkoryhmää. Ryhmä oli hyvä ja tunti sujui erinomaisesti. Saatoin olla tyytyväinen jokaisen ratsukon suoritukseen. Sen jälkeen vietin tunnin tauon pyörittäen tallin paperiasioita ja vedin vielä edistyneiden ryhmän tunnin ennen kuin ryhdyimme hoitamaan tallin iltatoimia. Hevosten sisääntuominen ja ruokinta sujuivat ongelmitta, vaika Kevin tuntuikin suhtautuvan meihin hyvin epäluuloisesti. Toisaalta vielähän sillä oli aikaa totutella meihin kaikkiin. Paikka oli uusi ja varmaan jollakin tapaa myös pelottava vieraine tuoksuineen ja äänineen.
Kun vihdoin pääsin sammuttamaan tallin valot ja lukitsemaan ovet, alkoi kello olla jo paljon. Arttu vouhotti ympärilläni ja työntekijät huikkalivat hyvästejään. Kristian oli tulossa vielä luokseni iltateelle, joten kävelimme yhtä matkaa asunnolleni Arttu kintereillämme. Vietimme rauhallisen illan jutellen ja nauraen. Kristian on oikein hyvää seuraa sille päälle sattuessaan. En saanut selville hänen hyvän tuulensa lähdettä, mutta kenties sillä ei oikeastaan ollut väliäkään. Olin vain tyytyväinen, että ystäväni nautti elämästään. Hänen lähdettyään saatoin tyytyväisenä kömpiä sänkyyni ja nukahtaa täyden päivän pääteeksi.
15.11.2009 LIUKASTA, LUIKASTA
Merkinnän tehnyt Kristian
Ah, marraskuu! Tuo suloisin aika vuodesta elää Suomessa. Se kuukausi, jonka aikana tulee vuorotellen vettä, räntää ja lunta. Se kuukausi, jona tietä jäätyvät, ihmiset ajavat ohjaan ja kärvistelevät kotona flunssan kourissa. Niin. Se kuukausi on taas täällä ja samanlaisena kuin aina ennenkin. Olenko koskaan muistanut mainita, etten pidä marraskuusta? Se lienee kaikille selvä ainakin tämän aloituskappaleen jälkeen.
Herätessäni aamulla sain todeta, että yön aikana kirpakka pikkupakkannen oli muuttunut hyytäväksi tihkuksi, joka puolestaan oli muuttanut kaikki tasaiset pinnat ulkona luistinradoiksi. En voinut käsittää onneani, kun pääsin tallille saakka kaatumatta (vaikka monta kertaa kyllä piti läheltä). Arttu touhotti tavalliseen tapaansa minua vastaan innokkaasti hypähdellen, mutta liukas keli teki sillekin tepposet ja viimeinen hyppy päättyi komeaan mahaluisuun vasemman jalkani vieritse. Koiraparka ei voinut käsittää, mitä sille oli tapahtunut. Minä puolestani pelastauduin sisälle talliin ja Arttu tulikin pian perässä.
Pidän sunnuntaipäivistä tallilla. Silloin on rauhallista ja myös meille henkilökunnan jäsenille jää aikaa rupatella ja olla hevosten kanssa. Jarmo näkyi olevan tavalliseen tapaansa työn touhussa, lykki kottikärryjä menemään ja vihelteli. Heilautin kättäni tervehdyksesi ja menin toimistoon etsimään kahvia. Sen sijaan löysin Eilowyn hautautuneena paperivuoren keskelle. Hän näytti selailevan niitä kuumeisesti. Ajattelin hipsiä pikavauhtia takavasemmalle, ennen kuin tulivuori purkautuisi. Eilowy ei ole koskaan rakastanut matikkaa ja vihaa tilihommien pyörittämistä. Täytyy kyllä myöntää, etten itsekään nauti siitä lainkaan. Olisi paljon helpompaa jos tallia voisi pitää vain olemalla hevosten kanssa.
En kuitenkaan ehtinyt kuin puolimatkaan kohti kahvinkeitintä, kun Eilowy nosti katseensa ja äkkäsi minut. Toivotin varovaisesti hyvät huomenet ja yritin siirtyä reippaasti kohti keitintä, toivoen siten pääseväni alta pois, mutta eihän noita naisia niin helposti huijata.
"Tässä", Eilowy sanoi ja täräytti pöytään kaksi paperinivaskaa. Menin epäluuloisena lähemmäs pöytää, mutta paperit eivät näyttäneet tilikirjoilta. Otin toisen nivaskan käteeni ja totesin ne jonkin hevosen papereiksi. Liitteenä oli kuva nätistä suomenhevostammasta, rautiaasta liinaharjasta.
"On ollut puhetta siitä uuden hevosen hankkimisesta, tuossa on pari ehdokasta", Eilowy sanoi. Vedin tuolin esiin pöydän alta ja istuuduin. Tutkin papereita hetkisen.
"Pitäisi käydä katomassa, että osaisi sanoa mitään. Aika nuoria näkyvät olevan molemmat", totesin diplomaattisesti. Eilowy haluaa kuitenkin tehdä päätökset hevosista itse, ei minun mielipiteeni siinä paljon paina. Hän nyökkäsi mietteliäänä ja otti paperi takaisin.
"Olet kyllä oikeassa. Turha se on ostaa sikaa säkissä. Joko sait lähetettyä kisailmoittautumisesi? Minä ilmoitin itseni. Voidaan sitten lastata hevoset samaan autoon. Jarmo lupasi lähteä kuskiksi", aiheen vaihdos yllätti minut lähes täysin
"Joo, ilmoitin minä. Päätin ottaa Criticonkin mukaan. Tekee sille hyvää hypätä välillä", Eilowy nosti katseensa papereista.
"Ai jaa. No sitten pitää ilmeisesti lähteä kahdella autolla. Pitää varmaan kysyä, jos vaikka Jenna haluaisi tulla Mattin kanssa mukaan. Voisi tehdä heillekin hyvää", Eilowy selaili papreitaan ja syntyi hiljaisuus, josta päättelin keskustelun olevan ohitse ja lähdin uudelleen kohti kahvinkeitintä.
"Niin joo, hei. Se uusi yksityishevonen tulee muuten huomenna", pysähdyin kesken askeleen ja katsoin Eilowya, joka edelleen selasi papereita.
"Se hannovertamma?"
"Jep. Kuuleman täysi hirviö", irvistin, mutta Eilowy ei vilkaissut minuun päinkään. Niinpä otin vihdoin itselleni kupillisen kahvia ja pakenin toimistosta.
Kun sain sitten vaivalla hankitun kahvini juotua, ryhdyin tavalliseen tapaan auttamaan Jarmoa ja Sallaa tallin aamupuhteissa. He olivat jo ehtineet viedä hevoset ulos, mutta karsinoiden putsaus oli kesken. Pääsin siis itsekin todistamaan miehistä voimaani talikon varressa. Ja kyllähän siinä sai veren kiertämään, kun nosteli likaisia alusia kottikärryihin, kärräsi niitä lantalaan ja toi uusia tilalle. Tarkastin myös hevosten juoma- ja ruoka-astioita ja käytin jonkin verran aikaa likaisimpien putsaamiseen. Jarmo livisti pyörittelemään numeroita Eilowyn kanssa (tai tämän puolesta) ja Salla harjaili Harppaa aikomuksenaan lähteä vähän maastoilemaan. Minä puolestani etsiydyin varusteiden pariin, tarkastin satulat, vaihdoin kuluneen jalustinhihnan sieltä ja satulavyön täältä, keräsin likaisimmat satulahuovat pois ja laitoin puhtaita tilalle. Tarmonpuuskassani keräsin likapyykin vielä omaan kassiinsa, viedäkseni sen kotiin pesukoneeseen.
Aamupäivä oli luiskahtanut ohitse lähes huomaamatta, mutta nälän alkaessa möyriä sisuskaluissani etsiydyin eväsrasiani puoleen. Lounaan jälkeen päätin hakea Epun tarhasta. Olisi syytä harjoitella ennen kisoja, olimme molemmat päässeet vähän repsahtamaan viimeaikoina. Ori pällisteli minua tarhastaan pää pystyssä jo kauan ennen kuin edes ehdin portille. Se ei tainnut erityisemmin nauttia tihkusateesta, vaikka Salla olikin ystävällisesti varustanut sen sadeloimella.
Kimo ei yrittänyt mitään temppuja ottaessani sen kiinni ja seurasi kiltisti perässäni ulos portista. Sen jälkeen sen oli toki pakko kokeilla hieman nykäistä, mikä liukkaalla alustalla oli vähällä saada minut menettämään tasapainoni kokonaan.
"Perhana, Eppu. Yritä nyt olla", minulta pääsi kun sain jalkani järjestykseen ja Ori ravisteli päätään hyvin itsetyytyväisen oloisena. Mokoma kukkoilija. Pääsimme kuitenkin kunnialla talliin ja selvisimme harjausoperaatiostakin (vaikka Eppu ehtikin napata yhden harjan pakista, kun olin vahingossa jättänyt sen liian lähelle ja pudottaa suitset oven päältä). Niinpä pääsin pian taluttamaan paraatikuntoista kimoani kohti maneesia.
Sidoin ruunan hetkeksi kentän laitaan odottamaan ja kasasin muutaman hieman reilun metrin korkuisen esteen. Tein yhden kolmen esteen sarjan ja pari yksittäistä estettä. Sitten talutin orin kentälle, laskin jalustimet, kiristin satulavyön ja nousin satulaan. Eppu liikkui halukkaasti ja tuntui ymmärtävän, että nyt päästäisiin hyppäämään. Tunnin verran me huhkimmekin hiki hatussa molemmat, kun ensin lämmittelimme ja sitten hioimme yhteistyötä sarjalla. Ylitykset olivat vaivattomia, Epulla on hyvä tyyli, mutten ollut täysin tyytyväinen ajoituksiimme ja siihen, millainen tuntuma minulla oli oriin. Se hyppäsi enemmän sinnepäin kuin siten miten käskin, kunnes lopputunnista alkoi tosissaan yrittää parastaan, kun totesi, ettei hommasta muuten päästäisi. Kyllähän se hyppäämisestä tykkää, mutta toisinaan sitä laiskottaa.
Harjoiteltuani Epun kanssa vein sen takaisin talliin, riisuin siltä varusteet ja vietin vielä puolituntisen harjaillen sitä ja tarkastaen sen jalat. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Orii nautti saamastaan huomiosta, eikä viitsinyt yrittää mitään kovin ylimääräisiä temppujakaan. Huolehdittuani Epun vielä takaisin tarhaansa kävin katsomassa Criticoa. Tamma oli eilen tehnyt hyvää työtä edistyneiden tunnilla, joten olin päättänyt antaa sille tänään vapaapäivän ihan oikeasti. Neiti on kuitenkin aina otettu huomiosta, joten pitihän sitä hetken verran rapsutella. Sallakin näkyi palaavan maastosta Harpan kanssa. Hän kertoi polkujen olleen melko kamalassa kunnossa, niin liukkaat, ettei edes hokkien kanssa ollut juuri millään pätkällä uskaltanut mennä käyntiä nopeampaa, ettei liukas alusta pettäisi.
Loppupäivä sujuikin tavalliseen tapaan tallin tavallisissa puuhissa. Huolehdin hevosista, varmistin rehutilauksen ja laitoin karsinan huomenna saapuvalle yksityiselle. Muutama tunti ennen kuin olimme aikeissa sulkea tallin ovet Eilowy tuli luokseni ja ehdotti maastolenkkiä Tompan ja Rentun kanssa. Suostuin ilomielin ja niin me varustimme hevosemme ja suuntasimme jo pimeään iltaan. Pysyttelimme isoimmilla metsäteillä, emmekä menneet käyntiä nopeampaa. Hevoset tuntuivat olevan virkeitä, mutta varoivat askeltaan liukkaalla ja Arttu touhotti sinne tänne ympärillämme. Se kaatui useammin kuin kerran, mutta nousi aina sinnikkäästi ylös ja vouhotti seuraavan hajun perässä aina uuteen tienvarren pusikkoon, josta se sitten pölähti joitakin kymmeniä metrejä edellemme, varmisti että olimme yhä matkassa ja lähti taas omille retkilleen. Reissu oli rentouttava. Juttelimme niitä näitä huomenna saapuvasta yksityisestä ja uuden hevosen hankinnasta, sekä muista tallin juoksevista asioista. Etupäässä asiat olivat oikein hyvällä tolalla. Hallan jalan kanssa oli taas ollut pientä ongelmaa, mutta vaikutti siltä, että se oli taas kunnossa. Jarmo ja kengittäjä olivat vaihtaneet kaikille hevosille hokit. Nyt pitäisi vain katsoa, etteivät ne pääsisi potkimaan toisiaan niillä.
Palasimme tallille ja autoimme Jarmoa ja Sallaa tuomaan kaikki hevoset sisään ja jakamaan iltaruoat. Sen jälkeen sammutimme käytäviltä valot ja jätimme vain karsinoiden yövalot palamaan. Keräsimme tavaramme ja lukitsimme ovet. Toivotimme toisillemme hyvää yötä ja lähdimme kotia kohti jokainen omaan suuntaamme. Pääsin melkein kotiovelle asti, mutta pihatiellä sen sitten oli pakko tapahtua, kun olin koko päivän siihen saakka säilynyt pystyssä: minä liukastuin ja kaaduin oikein komeasti kyljelleni. Huomenna on varmaan komea sinelmä lonkassa. ah. Marraskuu!
05.04.2009 SATAA SATAA ROPISEE
Merkinnän tehnyt Kristian
Heräsin aamulla sateen rytmikkääseen rummutukseen vasten ikkunalasia. Hetken aikaa minun oli vaikea käsittää, missä olin, sillä olin nähnyt niin eläväntuntuista unta esteiden yli liitelemisestä Epun kanssa. Tuijotin vain, oikeastaan mitään näkemättä, noroja joita sadepisarat piirsivät lasiin. Kun vihdoin onnistuin karistamaan unen yltäni, viskasin saman tien peiton syrjään ja kömmin keittämään aamukahvia. Kahvinarkomaanin aamu ei vain kerta kaikkiaan ala ilman. Selasin päivän lehden ja kiskoin tallivaatteet päälleni ja nappasin sateenvarjon ennen kuin suuntasin ovesta ulos.
Tavallaan pidän tallista eniten sunnuntaisin, kun on rauhallista ja jokainen tietää tarkalleen paikkansa. Ei lasten hälinää eikä alituista hyörinää, vain hoitajia ja henkilökunta, jotka kaikki puuhaavat omissa toimissaan. Sunnuntaisin hevosten hyvinvointi on selkeimmin etusijalla. Silloin on aikaa vietettäväksi vain rapsutellen ja harjaillen. Tallityöt alkoivat tavalliseen tapaan henkilökunnan lyhyellä juttutuokiolla, vaihdettiin pikaisia kuulumisia ja naureskeltiin yhdessä vanhoille jutuille. Sitten jokainen suuntasi taholleen ruokkimaan ja hoitamaan. Minä aloitin vaihteeksi Criticosta, joka tuijotti minua suklaasilmillään miltei syyttävästi. Se oli kaiketi sitä mieltä, ettei minulta ole liiennyt sille aivan riittävästi aikaa. Rapsutin sen otsan pyörteistä, läjäytin heinät lattialle ja kaadoin rehusekoituksen kuppiin.
"Anteeksi tyttö. Hyvitän tämän kyllä, miten sitten ikinä olenkaan sinua loukannut. Miten olisi reipas maastolenkki tänään, jos sade lakkaa?" Critico hörähti, ravisteli harjaansa ja kävi sitten minusta välittämättä ruokiensa kimppuun. Ehkä aamupala oli sen mielestä riittävä hyvitys, ainakin näin ensialkuun.
Ruokittuamme hevoset pidimme niitä jonkin aikaa sisällä siinä toivossa, että sade loppuisi tai laantuisi. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei luonto ollut aikeissa rakastaa meitä tänään, joten iskimme hevosille sadeloimia selkään ja talutimme ne ulos. Niitä ilma ei tuntunut suuremmin haittaavan ja ne aivan varmasti tiesivät, että tänään oli vapaapäivä, sillä ne vaikuttivat levollisilta ja rennoilta, seisoskelivat laitumilla ryhmissä suojien lähellä ja natustelivat heinää. En voinut olla hymyilemättä, sillä niiden rentous tarttui väksiin minuunkin. Lannanluonti sujui tavalliseen tapaan. Vuosien varrella siitä on tullut rutiini, joka on enää vain harvoin vastenmielinen. Karsinat puhdistuivat yksi kerrallaan ja kannoimme porukalla tilalle uusia kuivikkeita. Juttelimme niitä näitä ja ainakin minä tunsin olevani tekemässä juuri sitä, mihin parhaiten sovin. Olen aina nauttinut pienen yhteisömme hyvästä yhteishengestä, enkä kyllä vaihtaisi sitä pois isostakaan rahasta.
Kun karsinoiden putsaus oli suoritettu, Eilowy ja Jarmo hoitivat loppuun viikon paperityöt ja minä ja Salla vietimme laatuaikaa rupatellen ja juoden kahvia. Tänään ei ollut kiire. Puolilta päivin ruokimme hevoset laitumille, lukuun ottamatta Criticoa ja Sasua, jotka otimme sisään. Eilowy aikoi treenata Sasun kanssa ja minä halusin lähetä maastoon, kun sadekin tuntui aikovan lopetella: se oli muuttunut tihkuksi. Kun Criticvo oli syönyt ja viettänyt ruokaleponsa, hain sen varusteet ja vietimme laadukkaan tunnin harjailun ja hellittelyn parissa. Critico nautti täysin siemauksin saamastaan huomiosta. Salla oli luvannut lähteä mukaamme Hallalla, jonka olimem nyt katsoneet toipuneen ratsastuskuntoon. Tarkoitushan oli yhtä kaikki tehdä vian hyvin kevyt lenkki, joka ei rasittaisi senkään jalkaa liikaa. Kun olimme saaneet ratsumme valmiiksi, talutimme ne pihamaalle. Saimme samalla nähdä Eilowyn huiskauttavan meille kättään ja katoavan Sasua taluttaen maneesin suuntaan.
Nousimme Sallan kanssa ratsaille ja suuntasimme leveämmälle ratsutielle, joka kulkee naapuritilan maiden halki (meillä on lupa sen käyttöön). Annoimme tammojen kävellä omaa vauhtiaan ja juttelimme niitä näitä. Sade oli tauonnut ja ilma tuoksui kostealta mullalta ja mätänevältä ruoholta, joka oli paljastunut lumen alta. Arttu oli omasta halustaan lähtenyt mukaamme ja touhotti sinne tänne häntä terhakkaasti heilahdellen. Tammat eivät kiinnittäneet siihen sen kummempaa huomiota. Halla vaikutti sekin pirteältä ja Critico oli rentoutunut ja mukava ratsastaa. Se käveli eteenpäin energisesti ja piti korviaan hörössä, kuulostellen minua valppaasti. Ravasimme muutaman pätkän ja otimme yhden lyhyen suoran laukkaa, eikä Halla vaikuttanut varovan jalkaansa millään muotoa. Ei sillä, kyllähän me olemme sitä kävelytelleet ja pitäneet jo jonkin aikaa terveenä, mutta halusimme olla varmoja, ennen kuin kukaan nousee taas satulaan. Hevosille kun nuo jalkavaivat voivat olla kohtalokkaita.
Vesi tippui puiden oksilta tien molemmin puolin, kun ratsastimme rinnakkain takaisin tallille ja huolehdimme hevosemme laitumelle. Jarmo näkyi valjastelevan Renttua kärryjen eteen ja huiskautti meille kättä tervehdykseksi.
"Pistetään tässä kukkopoika kevään ensimmäsille ajoille, kun tuota energiaa tuntuu olevan", hän huikkasi hyväntuulisesti ja minä virnistin takaisin. Renttu oli aina nauttinut kärryjen vetämisestä ja höristeli nytkin korviaan terhakkaasti. Sillä oli myös tapana käyttäytyä kärryjen edessä paremmin kuin ratsuna. Kävin tervehtimässä Eppua, jonka annoin viettää tänään vapaata. Joutessani sekoittelin hevosten iltarehuja valmiiksi ämpäreihin ja selasin läpi erään hevoslehden uusimman numeron, joka lojui toimiston pöydällä. Vanha kaappikello raksutti tasaiseen tahtiin huoneen nurkassa ja minä keitin itselleni kahvia, josta Salla tuli osingoille. Eilowykin ilmestyi ovensuuhun ja irvisti mukeillemme.
"Ettekö voisi joskus ajatella minuakin ja keittää teetä?"
"Opettelisit juomaan kahvia", Salla virnisti takaisin ja Eilowy naurahti ja pisti vedenkeittimen päälle istuutuen sitten seuraamme. Juttelimme seuraavan viikon tuntisuunnitelmista ja kesän leireistä ja ennen kuin huomasimmekaan, aika oli ehtinyt kiitää ohi kuin siivillä. Hoidimme hevoset yöksi sisään, raahasimme kuraisia loimia pesuun ja ruokkosimme mutahirviöiksi muuttuneita poneja. Kun urakka oli vihdoin valmis, ruokimme kaikki eläimet ja pistimme ovet lukkoon tältä päivältä. Arttu ilmestyi jostain omilta retkiltään yltä päältä kurassa, emmekä voineet kuin nauraa, kun se ilonpuuskassaan nousi Eilowya vasten niin, että tämän talliliivissä oli kaksi kuraista tassunjälkeä. Jätimme hänet sättimään koiraansa (joskaan hän ei kuulostanut erityisen vihaiselta) ja suuntasimme kukin tahollemme. Päivä oli pulkassa.
04.04.2009 PAISTAA SE PÄIVÄ RISUKASAANKIN
Merkinnän tehnyt Eilowy
Aina toisinaan, kun aamulla herää, tuntuu siltä, ettei tänään voi onnistua mikään: väsyttää, masentaa, tuntuu tyhjältä ja orvolta. Tänään oli juuri sellainen aamu. Herätessäni taivas oli pilvessä ja ulkona tihutti vettä, ei edes kunnon sadetta, vaan harmaata masentavaa tihkua. Arttu tuli sänkyni viereen ja laski kuononsa rintakehälleni, rapsutin sen korvantauksia ja se napitti minua odottavasti. Aika nousta ylös, tuo katse sanoi. Täytyy myöntää, että ilman velvollisuuksiani olisin varmasti jäänyt sängynpohjalle makaamaan.
Join aamuteeni vaitonaisena viitsimättä edes avata radiota. Tänään en halunnut kuulla mitään lamasta tai siitä, miten jossain päin maailmaa oli ammuttu ihmisiä. Hetken kuluttua vedin kumisaappaat jalkaani ja takin päälleni, minkä jälkeen livahdimme Artun kanssa ovesta koleaan harmauteen. Ilma tuntui hetken siltä, kuin joku olisi lyönyt märällä rätillä vasten kasvoja. Kiskoin kaulukset pystyyn ja lähdin tarpomaan mudan poikki talleille, Artun mennä touhottaessa omia menojaan sinne tänne, kuono tiiviisti maata viistäen. Olin, kuten yleensäkin, ensimmäinen paikalla ja tällä kertaa lukon kalahdus tuntui kaikuvan tyhjyydessä. Oli kuin hevosetkin olisivat aistineet sään masentavuuden. Tai ehkä se olin vain minä, joka tunsin aistieni turtuneen. Vähitellen tallin normaalit äänet kuitenkin saapuivat, yksi kolisteli, toinen hirnui, ruokaa piti saada mieluiten nyt eikä heti.
"Kurja keli", yleensä niin pirteä Salla pelmahti ovesta sisään rumasti irvistäen. Hänen kirkuvan värisillä hiuksillaan oli pienen pieniä vesipisaroita, jotka valuivat päättäväisesti kohti latvoja. Irvistin takaisin.
"Kerro jotain uutta", kolistelimme aikamme ruokaämpäreiden kanssa ja keräsimme heiniä. Tallin ovi kävi ja Kristian ja Jarmo tulivat sisään yhtä jalkaa. Ensin mainittu loi merkitsevän katseen happamaan ilmeeseeni, mutten viitsinyt edes vastata vaan lähdin rehuineni ruokintakierrokselle. Oli asioita, jotka menivät toisten edelle. Arttu touhotti sisään raolleen jääneestä ovesta ja jätti kuraisia tassunjälkiä pitkin lattiaa. Pystyin kuvittelemaan mielessäni, miltä lattia näyttäisi illalla. Onneksi sen saattoi suihkuttaa helposti puhtaaksi.
Aamu sujui normaaliin tapaan, rutiinit saivat yliotteen synkkyydestäni, joskaan eivät pyyhkäisseet sitä menemään. Hevoset vietiin ulos ja karsinat siivottiin. Tosin Sasua en heti laittanut pihalle, vaan sidoin sen käytävälle karsinan puhdistuksen ajaksi, minkä jälkeen vietin hyvän tunnin harjaillen sitä. Ori tuntui nauttivan saamastaan huomiota ja rentoutui. Tänään se ei ilmeisesti aikonut olla takakireä kuumapää, mistä olin kovasti kiitollinen. Silitin valkoista kaulaa ja nojasin siihen otsaani. Tunsin hevoseni ruumiinlämmön ja tiesin, että välillämme oli yhteys, vaikkakin joskus katkonainen ja vaikea, niin yhteys yhtä kaikki. Yllättäen Sasu käänsi päätään ja hamuili hiuksiani, kunnes päätti työntää päänsä syliini. Sillä oli yksi niitä harvinaisia hellyydenpuuskia, jotka aina saavat minut muistamaan, miksi oikeastaan rakastan sitä hirviötä. Vietimme tovin toisiimme nojaillen ja tunsin oloni jo paremmaksi. Tyhjyys sisälläni ei tuntunut enää niin suurelta.
Puoli yhdeltätoista alkeisryhmän ratsastajat pelmahtivat paikalle lähes yhtenä joukkona. Heitä sää ei tuntunut lannistavan. Kaikki puhuapälpättivät ja kyselivät jo suosikkiensa perään. Hevostenjaossa ei nähty juurikaan nyrpeitä ilmeitä ja kaikki suuntasivat tahoilleen valmistelemaan ratsunsa. Minä etsin tuntisuunnitelmani käsiini ja lähdin raahautumaan maneesiin. Kentälle ei ollut järkeä mennä, sen verran mutavelliä sen pinta tällä hetkellä oli. Tunti sujui hyvin. Ratsastajat vaikuttivat tyytyväisiltä ja hallitsivat ratsunsa siinä määrin, ettei ylimääräistä hämminkiä syntynyt. Tunnin aikana tihku yltyi ulkona sateeksi, joka rummutti tasaisesti vasten maneesin kattoa ja sai ponit höristelemään korviaan.
Alkeisryhmän poistuttua jatkoryhmä tuli tilalle. He piristivät mielialaani olemalla tarkkaavaisia ja osaavia. Ratsukot suoriutuivat tehtävistään hyvin ja kaikki ratsastajat tuntuivat yrittävän ja keskittyvän tosissaan, mikä sinänsä tuntuu usein olevan turhan harvinaista. Talutusryhmän jätin Kristianin huoleksi ja menin itse huolehtimaan Jarmon kanssa juoksevista paperiasioista, kuten uudesta rehutilauksesta ja sähkölaskuista. Puhuimme myös hieman uuden tuntihevosen hankkimisesta, mutta sitä täytynee vielä lykätä. Eipä toisaalta ole tullut sopivaa yksilöäkään vastaan noin yksin tein, joten vielähän tässä malttaa odottaa. Aika juoksi omaan verkkaiseen tahtiinsa ja aikuisten alkeisryhmä oli miellyttävä opetettava. He kaikki ovat edistyneet huomasti ja voivat varmasti pian siirtyä jatkoryhmään. Maastotunnin jätin suosiolla Kristianille, vaikka sade olikin hetkeksi tauonnut. Ajatus märässä metsässä ratsastamisesta ei tällä haavaa juuri houkuttanut.
Päivän viimeiset tunnit, edistyneiden ryhmät, olivat huippuja. Pian meillä ei enää ole mitään, mitä opettaa heille. Katselin myös Kristianin vetämän estetunnin pidettyäni ensin omani ja ajattelin hiljaa itsekseni, että Kristian todella oli hyvä opettaja. Ehkä minun ja Sasunkin pitäisi ottaa häneltä pari estetuntia, ihan noin koemielessä. Väittävät, että vaihtelu virkistää. Todellinen pelastus päivälleni saapui kuitenkin viimeisten ratsastajien lähedttyä. Pilvet hälvenivät hiljalleen ja laskeva aurinko kurkisteli laidunten ja metsän takaa. Se oli kaunis. Olen aina pitänyt auringonlaskuista. Hoidimme iltatallin kaikessa rauhassa, hiljaisella toverihengellä, joka vallitsee pitkään yhdessä työskennelleiden ihmisten kesken. Lukittuani tallin ovet jälkeemme kävin vielä Artun kanssa kävelemässä kukkulalle auringon laskemista katselemaan. Olihan se hienoa. Viimeiset linnut sirkuttivat vielä pensaikoissa ja vesipisaroita tipahteli oksankärjistä. Kaiken kaikkiaan luonto tuoksui ja tuntui raikkaalta. Sade oli pessyt sen puhtaammaksi, varsinaista maaperää lukuun ottamatta, sillä se oli yhtä mutavelliä. Irvistin katsoessani Arttua, joka olisi ehdottoman pakko pestä ennen kuin sen voisi päästää sisälle.
"Tulehan poika, mennään kotiin", sanoin ja Arttu höristi korviaan ennen kuin pinkaisi häntä iloisesti heilahdellen edelleni. Sitä ei ainakaan masentanut mikään ja minunkin oli pakko hymyillä. Uusi päivä huomenna, paremmalla alulla.
03.04.2009 KEVÄT TULEE, VAI TULEEKO?
Merkinnän tehnyt Kristian Laine
Eilen satoi taas luntaräntäävettä, mutta tänään aurinko kurkisteli sälekaihtimien raosta, kun aamulla nousin vuoteestani. Ulkona oli keväisen lämmin sää ja kura litisi kumisaappaiden alla. Pystyin jo näkemään mielessäni, millaisia mutahirviöitä saisin hakea laitumelta illemmalla, sillä yöksi otamme vielä hevoset sisään. Tallissa minua tervehti nälkäisten hirnahdusten kuoro, joskin Eilowy ja Salla olivat ehtineet täyttämään niiden vaatimuksia jo ennen saapumistani. Niinpä luikahdin nöyränä poikana pois tieltä ja suuntasin kohti pikkutallia.
Eppu kurkisteli käytävälle ja näytti olevan täysin palautunut tiistain kisasuorituksista. Emmehän me kovin tosissamme siellä ottaneet, kun vasta kevätkautta avasimme ja kyse oli maastoesteistä. Saimme kyllä yhden sinisen ruusukkeen suitsiin 100cm -luokasta, mutta myönnän olleeni hieman pettynyt sijoitukseemme 110 sentin luokassa, jossa olimme vasta kymmenensiä. Ratastin niissä kisoissa myös Criticolla, mutta siltä en ihmeempiä odottanut. Taisi olla tytön ensimmäinen kokemus maastoestekisoista, jos en nyt ihan väärin muista. Eilowykin muuten osallistui. Hän ja Harppa olivat toisia 60 sentin luokassa ja viidensiätoista 80 sentissä. Hän ratsasti myös Sasulla, mutta siltä emme odottaneet mitään (eikä mitään kyllä saavutettukaan), kun se kerran kouluhevonen on. Mielen virkistykseksi tätä käytiin tekemässä ja sijoituksista voi olla vain positiivisesti yllättynyt. Tuloslistat näette muuten täältä, jos jotakuta kiinnostaa enemmänkin.
Mutta takaisin tähän päivään. Eppu siis näytti palautuneen täysin ja oli oma herrasmiesmäisen virkeä itsensä, joskin vaati aamiaistaan kovaan ääneen. Sasu tyytyi mulkoilemaan minua pahansuovasti. Sillä ei ilmeisesti ollut taaskaan ihan paras päivä. Remu sen sijaan työnteli päätään minua kohti rapsutusten toivossa. Se herra osaa hellyttää kivisydämetkin. Huolehdittuani näiden kolmen gentlemannin ruokinnasta lähdin taluttamaan niitä vuorotellen ulos. Sain pian huomata, että tarhojen ja laidunten viertä kulkevat polut olivat jääneet tulvan alle ja kumisaappaat olivat enemmän kuin tarpeen. Eppu nosteli kavioitaan ja pärisytteli sieraimiaan. Se ei ilmeisesti pitänyt mudan massahtavasta äänestä astuessaan.
Kun kaikki hevoset oli saatu ulos, päästiinkin sitten siihen varsinaiseen miesten työhön, eli talikon heilutteluun likaisten alusten siirtämiseksi. Onneksi meillä on aina joukko pikkutyttöjä tekemässä orjatyötä (kuvitelkaa virnistykseni). Urakka sujui tavanomaisella rutiinilla, ihmekös tuo, onhan tuota tullut tehtyä. Puoli päivää hujahtikin sitten normaaliaskareissa, Hallan jalkaa kuntouttaessa (se lienee valmis tulemaan ensiviikolla tunneille) ja Criticoa ratsastaessa. Tamma käyttäytyi tänään mallikkaasti, vaikka hieman säpsähtelikin kevään ääniä. Meillä tuntuu olevan taas yhteys, jota toivottavasti pääsemme pikapuoliin koettamaan koulukentillä.
Hoidettuani Criticon takaisin laitumelleen, kävin nappaamassa Epun kiinni tarhastaan. Poika olikin varsin pörheällä tuulella ja näöstä päätellen piehtaroinut nautinnollisesti koko tarhan suurimmassa mutalätäkössä. Ei siinä auttanut muu kuin pistää ori pesulle. Onneksi olin varannut riittävästi aikaa ennen maastotunnin alkua. Kun mutahirviö oli saatu muutettua jälleen hevoseksi ja kuivattua, sainkin pitää kiirettä harjauksen ja valjastamisen kanssa, sillä tuntilaiset olivat jo lähes valmiita omine ratsuineen. Maastoon päästiin kuitenkin aikataulun mukaisesti ja ilma oli mitä parhain. Ratsastajat ja ratsutkin tuntuivat olevan hyvällä mielellä ja jono eteni reippaasti tuttuja maastopolkuja pitkin. Pientä hämmennystä aiheutti Epun eteen pompannut rusakko, joka sai oriini ottamana sivuaskeleita ja pärskymään. Onneksi kukaan ei menettänyt hevosensa hallintaa. Laukkasuoralla ratsut innostuivat kilpailemaan keskenään ja muta lensi kavioista takantulevien niskaan. Kaiken kaikkiaan retki oli varsin onnistunut, vaikka Epun mudasta kuorimiseen menikin sen jälkeen taas tovi.
Toiset pitävät talutustuntien pitämistä yksitoikkoisena, mutta itse voin sanoa nauttivani siitä usein kovastikin. Etenkin silloin, kun pääsen itse taluttamaan pelkän huutelun sijaan. Pienimpien ratsastajien hymyt ja se, miten ponit käyttäytyvät niin paljon varovaisemmin ja herttaisemmin kuin vanhempien ratsastajien kanssa, on aina mukavaa katsottavaa. Tämänkin päivän talutustunti oli antoisa. Pääsimme ravaamaan muutaman kierroksen, kunnes taluttajien kunto meinasi loppua kesken. Seuraavaksi vedinkin sitten alkeis- ja jatkoryhmien estetunnit, joista jälkimmäinen oli silkkaa kaaosta. Miten on mahdollista, että alkeistunnin ratsastajat hallitsivat hevosensa paremmin, ajoittivat hyppynsä paremmin ja keskittyivät paremmin, kuin yksikään jatkoryhmän ratsastaja? Aiheutatte minulle harmaita hiuksia! Onneksi tohelluksesta selvittiin vammoitta, niin hevoset kuin ihmisetkin, vaikka samanlaista en kyllä haluaisi enää vähään aikaan kokea.
Päivän viimeisen tunnin vetäminen kuuluikin Eilowylle, joten minä pääsin viemään hevosia sisään ruokittaviksi ja harjailemaan ja taputtelemaan omiani. Jarmo ja Salla häärivät tietenkin hyvänä apuna ja taputtelivat ja harjailivat niitä, joita minä en ehtinyt. Vähän ennen kuin saimme tallin lopulta suljettua, alkoi sataa. Enpä olekaan vähään aikaan päässyt kuulemaan kunnollista sateen ropinaa! Olen aina pitänyt siitä, sanokaa mitä sanotte hempeilystä. Se tietenkin aiheutti sen tosiseikan, että kotiin päästyäni olin likomärkä, kävellen kun liikuin. Vaan ei se mitään, ehkä se kevät tosiaan tulee ja päivähän oli kaiken kaikkiaan kohtuullisen onnistunut. Rakkaiden ratsastajien uusia kommelluksia odotellessa!
23.03.2009 MUUAN ONNELLINEN PÄIVÄ
Merkinnän tehnyt Eilowy
Olipas ihana herätä aamulla keväiseen auringonpaisteeseen! Vilkaisu lämpömittariin tosin kertoi, ettei keväisestä lämmöstä ollut puhettakaan: pakkasta oli toista kymmentä astetta. Arttu touhotti jaloissani ja kiirehti ulos lähtemistä, enkä voinut olla hymyilemättä. Emme ole kertaakaan katuneet Artun ostamista. Siitä on tullut koko tallin kultapoika ja onhan se uskomattoman komea, myös tuomarien mielestä, kun on ihan kansainvälinen muotovalio. Kello oli tuskin kuuttakaan, kun livahdin valtavaan toppatakkiini kietoutuneena ulos ovesta Artun rynnätessä edelläni. Aurinko nousi jo hyvää vauhtia ja koivujen oksilla kimmelsi kuura, kuin niille olisi laskeutunut pienen pieniä tuikkivia tähtiä. Arttu touhotti sinne tänne, nenä kiinni maassa, nuuski ja työnsi kuononsa lumeen. Sen innokkuusta oli tarttuvaa laatua ja huomasin käveleväni reippaasti ja hymyileväni. Kävimme tekemässä pienen lenkin pellonlaitoja pitkin ja suuntasimme sitten tallille.
Lukko loksahti tyydyttävästi, luvaten lämmintä ja hevosenunentuoksuista sisäilmaa. Arttu livahti edelläni sisään ja sen kynnet rapsuivat lattiaa vasten. Saapumistani tervehti muutama unelias hörähdys ja Critico työnsi elegantin päänsä käytävälle, nähdäkseen kuka tulija oli. Se soi minulle pärskähdyksen, mutta ilmeisesti en ollut yhtä hyvä kuin Kristian, ja tamma veti päänsä takaisin. Renttu paukutti jo kärsimättömänä karsinansa ovea ja Sakun ja Harlekiinin suloiset poninpäät näkyivät kurkistelevan puoliovien ylitse karsinarivin toisessa päässä. Aamu tuntui täydellisen rauhalliselta ja miellyttävältä. Joskus elämä osaa palkita eläjänsä.
Olin ehtinyt vasta alkaa suunnitella rehujen jakoa, eli siirtynyt yläkertaan tuijottelemaan illalla valmiiksi laitettuja rehuämpäreitä, kun kuuli yläkerran hevosten tervehtivän jotakuta kopistelulla ja vaativilla hirnahduksilla. Pian Sallan hoikka hahmo ilmestyikin valjashuoneen ovensuuhun. Hymyilin hänelle.
"Uusi väri?" Sallan hiukset olivat tällä erää kirkuvan violetit.
"Joo, mitä tykkäät?" Salla pöyhäisi kädellä lyhyitä hiuksiaan ja virnisti.
"Räväkkä, sopii tyyliisi"
"Tiedän", Salla nauroi, "Joko ehdit aloittaa?". Pudistin päätäni
"En vielä", ryhdyimme työhön toverillisessa yhteisymmärryksessä ja kiiruhdimme pian kumpikin tahoillemme täyttämään vaativien kolistelujen ja äännähdysten vaatimuksia: kauramoottorit piti saada käyntiin.
Aamutalli saatiin hoidettua tohinalla ja pian päätallin hevoset mussuttivat rehujaan kaikessa rauhassa ja minä kävelin jo pihan poikki kohti pikkutallia, jossa odotti vielä kolme nälkäistä suuta. Sasu kohotti päätään ylvään paheksuvana, kun astuin sisään. "Olet myöhässä" - sen katse kertoi. Remu sentään tervehti minua ystävällisellä hörinällä ja Emppukin työnsi päänsä käytävälle ja näytti terhakalta.
"Terve pojat", sanoin ja otin ensimmäisen rehuämpärin ja menin Empun karsinaan. Ruokinta sujui pikkutallinkin osalta rauhallisesti ja kahdeksan aikaan pääsimme viemään hevosia ulos ja aloittelemaan karsinoiden siivoamista. Kristiankin ilmestyi hakemaan Emppu ulos, Jarmokin oli kuulemman jo tullut. Oripojat katselivat toisiaan, kuin mittaa ottaen. Taitaa tuo tammojen kiima-aika pikkuhiljaa lähestyä, kun nyt ei ilmenisi mitään turhaa kärhämää.
Irti päästyään Sasu juoksi muutaman komean kierroksen tarhansa ympäri ja pärsiytteli sieraimiaan. Se oli kuvan kaunis: valkoinen satuhevonen valkoista lumimaisemaa vasten. Sen turpakarvoissa oli jo huurretta ja hengitysilma nousi höyrynä sen sieraimista. Katselin orini elämäniloista menoa ja hymyilin. Se näytti hyvältä. Talvikauden treeni oli tehnyt tehtävänsä, vaikka olikin saanut monta mustelmaa. Sasu pysähtyi lähelle porttia ja tuijotti minua hetken pää korkealla, jokainen lihas jännittyneenä. Sitten se kiepsahti ymppäri ja karkasi täyteen laukkaan, jota se jatkoi tarhan toiseen päähän ja sieltä sen reunaa pitkin häntä soihtuna.
"Mahtailija!" Huikkasin sille ja lähdin kävelemään takaisin tallille viedäkseni Remun ulos ja ryhtyäkseni sitten lannan luontiin.
Remu käyttäytyi tapansa mukaan kuin juuri käytöskoulusta huippuarvosanoin valmistunut. Se tervehti pienempiä laidunkavereitaan hirnaduksella, muttei yrittänytkään kiskoa niitä kohti, ennen kuin olin päästänyt sen irti. Harppa näytti varsinaiselta jääkarhulta valkoisessa talvikarvassaan ja Malla natusteli heinää Nillan kupeessa. Ne kaikki näyttivät hyvinvoivilta ja tunsin olevani ylpeä. Jarmo saapui Tomppaa taluttaen ja päästi jukuripäisen vuonohevosemme toisten seuraksi läiskäyttäen sitä kämmenellä lautasille hyvästiksi.
"Se onkin sitten sen varsinaisen huvin vuoro", hän virnisti minulle ja minä nauroin. Talikko kutsui.
Kristian veti alkeisryhmän tunnin sillä aikaa, kun minä ja ratsastajat valmistauduimme seuraavana alkavalle maastotunnille. Ilma oli mitä ihanin, joten maasto suorastaan kutsui. Jaoin hevoset ja harjasin ja satuloin itselleni Rentun, joka tapansa mukaan yritti esittää kovaa. Selkään noustuani sain tuntea sen innon, kun se vuoroin painoi ohjalle ja pyysi kevyellä nykäisyllä lisää ohjaa voidakseen nopeuttaa tahtia. Ratsukot järjestäytyivät jonoon taakseni ja niin sitä sitten mentiin. Renttu oli eteenpäinpyrkivällä tuulella ja kulki innokkaasti. Muutkin ponit tuntuivat olevan reippaalla tuulella ja ravipätkillä ne pistelivät menemään kovempaakin tahtia. Lenkin paras kohta oli kuitenkin ehdottomasti laukka pellonpientareella, kun lumi pöllysi ratsukoiden jaloista ja Renttukin päästeli höyryjä oikein olan takaa. Yhden ilopukinkin se heitti, muttei kovin korkealle, eikä niin, että olisi päässyt yllättämään minut epätasapainosta. Aurinko oli alkanut jo siirtyä kohti taivaan toista laitaa, vaikka olikin vielä korkealla. Hanki kimmelsi ja elämä maistui hyvältä niin ihmisten kuin hevostenkin suussa.
Päivän loput tunnit sujuivat normaaliin tapaan. Välillä tuntui, että ratsastajat olivast unohtaneet kaiken oppimansa ja välillä he taas suorastaan loistivat. Ilta koitti nopeasti ja oli helppo hymyillä. Päivä oli ollut onnistunut. Haimme hevoset sisälle, ruokimme ne ja hoidimme muut ilta-askareet, kuten mittasimme rehut aamua varten valmiiksi. Yhdeksän aikaan suljimme tallin ovet ja jätimme hevoset omaan maailmaansa. Jarmo nousi uskollisen pyöränsä satulaan ja polki tiehensä, Salla heilautti kättään ja nousi autoonsa. Me Kristianin kanssa kävimme vielä lenkittämässä Arttua. Kristian heitti sille keppiä ja se juoksi aivan onnessaan. Juttelimme niitä näitä ja nauroimme yhdessä. Lenkin jälkeen oli helppo ruokkia koira, käydä suihkussa ja vaipua iltapalan jälkeen tyytyväisenä uneen.
20.03.2008 KAIKKI NIIN KUIN OLLA KUULUU
Merkinnän tehnyt Kristian
Päivä valkeni varsin aurinkoisena ja lämpimänä, suorastaan keväisenä. Taitaa vihdoin tuo talven selkä taittua. Oli kiva kuunnella, kuinka tallin räystäältä roikkuvista jääpuikoista tippui vettä ja pikkulinnut lauloivat. Aamuisin ei ole enää edes kunnolla hämärää. Nousin tapani mukaan aikaisemmin, tosin en (kuten en tavallisestikaan) ehtinyt ennen Eilowya tallille. Törmäsin Jarmoon tallipihalla ja menimme yhtä jalkaa sisään. Koko porukka tuntui olevan poikkeuksellisen hyvällä tuulella ja hevosetkin vaikuttivat olevan varsin virkeitä. Aamuaskareet sujuivat rutiinilla: Jarmo vihelteli ja Eilowy hyräili, minä ja Salla työskentelimme hiljaisempina. Kaiken kaikkiaan kaikki oli juuri niin kuin olla piti. Erinomainen aamu hyvässä seurassa tekemässä sitä, mitä eniten rakastamme: hoitamassa hevosia. Tosin lannan luonnista en voi väittää nauttineeni sen enempää kuin yleensäkää.
Renttu oli varsin tyypillisellä kukkoilutuulella ja sain käydä sen kanssa pienimuotoisen kamppailun viedessäni sitä laitumelle. Voimainsa tunnossa oleva ruuna (joka varmasti uskoo olevansa ori) tempoi, hypähteli ja säntäili. Kun vihdoin sain sen hakaan saakka, se pisti oikein laukaksi heti irti päästyään ja takapää lensi komeasti ilmaan. Taitaa olla silläkin kevättä rinnassa. Saku ja Harlekiini innoistuivat kisaamaan sen kanssa. Onnellisten ponien menoa oli ilo katsoa. En voinut olla hymyilemättä nähdessäni kaikki hevosemme hyvissä voimissa omilla laitumillaa. Hallankin jalka on jo paljon paremmassa kunnossa ja olemme aloittaneet kevyen liikutuksen, luultavasti se palaa tunneille jo ensi kuussa, monen nuore ratsastajamme riemuksi.
Koska Eilowyn selkä oli vielä hieman arka (hän putosi eilen Sasun selästä, kun ori otti ja hyppäsi yllättäen pystyyn maastossa), minä lupasin hoitaa sekä oriin liikuttamisen (lucky me) ja vetää maastolenkin. Päätin yhdistää nämä kaksi asiaa keskenään ja kun maastotuntilaisten hevosjako oli hoidettu, lähdin itse hakemaan oria tarhastaan. Pojassa näytti riittävän virtaa. Se esitti muutaman kierroksen komeaa ravia ja pysähtyi sitten katsomaan minua pää korkealla, epäluulo silmissään.
"Itsehän heitit Eilon selästäsi, niin että turha yhtään mulkoilla", totesin sille tyynesti, eikä se yrittänyt karkuun, kun napsautin lukon sen päitsiin. Se kulki kyllä varsin pörheänä vierellä, pää korkealla, vähän steppaillen, mutta ei suuremmin yrittänyt lähteä hallinnasta. Melkein kyllä alkoi epäilyttää, olisiko sittenkään fiksu veto viedä Sasua johtohevoseksi maastoon. Yhtä kaikki sain orin ripeästi harjattua ja valjaisiin, ei siinä mitään. Kyllä me miehet tulemme toimeen keskenämme, kun pakko on.
Kolmelta olimme valmiit lähtöön, ratsastajat nousivat satulaan ja Sasukin hyväksyi minut selkäänsä. Olen aina pitänyt siitä, miten herkkä se on ratsastaa, mutta siinä on kyllä omat vikansakin. Se on liian itsetietoinen. Pääsimme tallipihalta liikkeelle ilman hämminkiä ja Sasu kulki halukkaasti, painaen kokeeksi hieman ohjalle. Ratsastajillakin tuntui olevan hevosensa hallinnassa ja keväinen sää innosti kaikkia. Ravipätkillä Sasu esitteli komeita askeleitaan ja jätti pienemmät ponit helposti taakseen, viskoen päätään protestiksi, kun jouduin pidättelemään sitä. Ori oli valppaalla tuulella, muttei vaikuttanut siltä, että aikoisi yrittää laukkanumeroitaan tänään (ette usko kuinka monta kertaa olen nähnyt, kuinka se painelee menemään tuli hännän alla ja Eilowyn ei auta muu kuin roikkua mukana. Hän on hyvä ratsastaja, mutta Sasu kyllä käyttää ovelasti hyväkseen minkä tahansa tilaisuuden aiheuttaa hämminkiä). Laukkaosuudella Saku heitti muutamia ilopukkeja, mutta sen ratsastaja pysyi hyvin satulassa. Sasu puolestaan yritti päästä lisäämään vauhtia, eikä pitänyt lainkaan siitä, että muut hevoset juoksivat sen tuntumassa. Pääsimme kuitenkin kaikki turvallisesti tallille ja lenkki oli sinänsä varsin onnistunut. Sasukin tuntui saaneen purkaa energiaansa.
Talutustunti sujui hyvin, kiitos avuliaiden taluttajiemme. On aina palkitsevaa nähdä pienten ihmisten onnelliset hymyt. Esteryhmilläkin sujui hyvin. Kaikki ratsastajat ovat kehittyneet kovasti viimeviikkoina. Eilowy veti jatkoryhmän tunnin ja minä kylmäsin Hallan jalkaa. Kun ratsastajat lähtivät, laskeutui jälleen rauha ja loppu päivä sujui rutiininomaisesti. Illalla kävin vielä Criticon kanssa maastossa, Salla tuli seurakseni Epulla. Ilta oli miellyttävän viileä ja auringonlasku kaunis, hevoset kulkivat virkeinä ja nautin täysin sydämin.
13.12.2008 HARMIA HARMIN PERÄÄN
Merkinnän on tehnyt Eilowy
Aamulla herätessäni minun oli vaikea uskoa silmiäni: satoi lunta. Suuria, ohuenvalkoisia hiutaleita leijui hiljaksiin alas taivaalta ja vain muutamassa tunnissa ne olivat kuorruttaneet kaiken ja näyttivät ikkunastani avautuvan maailman postikortin kuvana. Kaikki se oli raju vastakohta yön synkeydelle. Arttu makasi uskollisesti sänkyni vieressä ja kohotti päänsä välittömästi vaistottuaan minun olevan hereillä. Se työnsi kuononsa sängynlaidalle ja katsoi minua kilteillä ruskeilla silmillään. En voinut olla hymyilemättä. Kyllä se elämä tässä taas voitti, vaikka väsyttikin.
Yö oli ollut pitkä ja vaikea, sillä iltatallin aikaan Thorin käyttäytyi kummallisesti ja aloin pelätä, että se kenties esitti ähkyn oireita. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin ruuna alkoi luimistella, potkiskella takajalalla vatsaansa ja liikehtiä vielä levottomammin. Otin sen välittömästi käytävälle ja aloin kävelyttää. Kristian meni soittamaan eläinlääkärille. Onneksi tämä pääsi tulemaan pian ja sai vuolaasti hikoilevan ruunan rauhoittumaan. Se vapisi, oli selvästi voipunut ja olisi mieluiten heittäytynyt makuulleen. Olimme huolissamme, mutta onneksi ähky, sillä sitähän se oli, oli mitä ilmeisimmin lievä. Lääkäri teki voitavansa ja kävimme kolmisin kiertämässä kaikkien tallin asukkaiden luona, sillä jokainen hevosemme syö samaa rehua, joka olisi voinut olla syy Thorinin ähkyyn. Päätallin alakerrassa oli levotonta, koska hevoset vaistosivat, että jotakin oli meneillään, mutta kaikki olivat kunnossa. Thorinkin rauhoittui ja lääkäri lähti käskien soittaa, jos oireita jälleen ilmenisi. Valvoimme Kristianin kanssa pikkutunneille, kunnes tämä käski minun mennä nukkumaan, ”jotta edes toinen meistä olisi huomenna toimintakunnossa”.
Kun sitten olin saanut kiskottua vaatteet päälleni ryntäsin ensitöikseni talliin riehakkaasti hypähtelevä Arttu perässäni. Kristiania ei näkynyt ja muutenkin oli suhteellisen hiljaista, ilmeisesti Jarmo ja Salla eivät olleet vielä ehtineet tulla. Thorin näytti nukkuvan rauhallisena karsinassaan, se oli väsynyt, mutta ei enää hengenvaarassa. Saatoin siis huokaista helpotuksesta. Epäilin Kristianin lähteneen nukkumaan hänen todettuaan, ettei ruunalla enää ollut hätää. Aloittelin tallin aamurutiineja ja Arttu nuuski tapansa mukaan ympäriinsä häntä heiluen. Muutaman minuutin kuluttua se livahti ulos ja pian kimeä haukku tervehti tulijaa. Jarmo tömisteli lunta saappaistaan ja asteli sitten reippaasti sisälle.
”Näyttääpä tyttö voipuneelta”, hän rypisti otsaansa, ”ei kai mitään ole sattunut”. Annoin pikaisen referaatin yön kulusta.
”Vai sillä tavalla, pitääpä katsoa rehuja tänään sillä silmällä, jos se heinäerä vaikka on jotekin pilalla. Ettei tule enempää näitä tapauksia”, Jarmo pudisteli päätään, enkä voinut olla rakastamatta tuota miestä.
”Tekisitkö sen?” Kysyin ja Jarmo vain nyökytteli päätään ryhtyen sitten normaaleihin aamupuuhiinsa.
Hieman ennen yhtätoista, kun alkeisryhmä hoitajien avustuksella satuloi hevosiaan, Kristian ilmestyi paikalle. Hän näytti edelleen nuutuneelta ja haukotteli leveästi samalla kun Arttu hypähteli hänen ympärillään kimeästi louskuttaen.
”Kyllä minä sinut huomasin”, hän mutisi koiralle ja rapsutti sitä korvan takaa. Saluki kallisti päätään ja roikotti kieltään nautinnollisesti ynisten. Olen jokseenkin varma, että heidän yhteytensä johtuu sukupuolesta.
”Mitä aikaa sinä oikein pääsit nukkumaan?”
”Taisin lähteä siinä viiden maissa, kun tilanne näytti rauhoittuneen ja Thorin nukkui” Sipaisin hänen poskeaan kiitollisena hymyillen ja aloin sitten paimentaa tuntilaisiani kentälle.
Alkeistunti sujui hyvin, eikä jatkoryhmässäkään ollut valittamista. Talutusryhmän lapset olivat suloisia ja ihastuttavan innoissaan. Aikuisten alkeisryhmä on sekin kehittynyt huimasti. He huomaavat jo perusvirheensä itse, eikä minun tarvitse aina huomautella kantapäistä ja nyrkeistä. Tuntien välissä olevan tauon aikana menin talliin ja löysin Kristianin käytävältä tuijottelemassa Hallaa otsa rypyssä. Vatsassani nuljahti inhottavasti.
”Mitä nyt?”
”Se ontuu taas. Se oli pari päivää jo niin paljon parempi. Senhän piti olla ihan vain tavallinen vuohisnivelen nyrjähdys!”
”Kyllä se varmasti onkin, tai ainakin oli. Lynn on tosi pätevä siinä mitä tekee”, sanoin ja katsoin kaunista tammaa, joka selvästi varoi taas laskemasta painoa jalalle, jota oli alkanut ontua edellisviikolla.
”Annoitko sille kipulääkettä?” Kristian pudisti päätään.
”En vielä”, hän huokaisi ärtyneenä, ”Jatketaan nyt pari päivää kylmähoitoja ja pistetään se yksin tarhaan, ettei se riehaannut muiden seurassa ja telo itseään pahemmin.”
”Ei siitä tule mitään, yksinään se vain hajottaa aidat. Tiedät kyllä, millainen se on” Kristian murahti ja silitti tamman kaulaa sen riiputtaessa surkeana päätään.
”Luulen, ettei siitä oikein ole riehujaksi, mutta saatat olla oikeassa. Joka tapauksessa minä haen nyt sen kylmähauteen” ja niin Kristian marssi tiehensä ja jäin mietteliäänä katsomaan hänen jälkeensä. Kristian tuntuu aina kokevan sen henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku hevosista sairastuu. Se kuitenkin kuuluu tähän alaan, eikä sille mitään voi. Kyllähän minuakin turhautti, mutta silitin tamman kaulaa ja lähdin etsimään eväsleipiäni ja jakamaan hevosia edistyneiden tunneille.
Edistyneiden tunnit menivät hyvin. Kylmähoito tuntui helpottavan Hallan oloa, mutta lopulta annoimme sille kuitenkin kipulääkettä. Kaiken kaikkiaan ilta oli kuitenkin rauhallinen ja kaikki sujui hyvin. Pistimme tallin yötä vasten lukkoon ja lähdimme vaihteeksi ajoissa nukkumaan.
7.12.2008 ODOTTAVAN AIKA ON PITKÄ
Merkinnän on tehnyt Eilowy
Päivä alkoi siinä, missä mikä tahansa sunnuntai. Tulin varhain tallille ja iloitsin sen arkeen kuuluvista äänistä ja tuoksuista. Sasukaan ei ollut ollenkaan niin pahalla päällä, kuin se toisinaan tuppaa olemaan. Itse asiassa meillä oli suorastaan herkkä hetki, kun iso poika päätti olla liikkis ja työnsi päänsä syliini rapsuteltavaksi ja puhalteli lämmintä ilmaa käsilleni. Ei sitä voi olla rakastamatta, kun se on tuollainen iso mörökölli (laittaisin tähän teinisydämen, jos se ei vakavasti loukkaisi käsitystäni kunnollisesta tekstistä).
Päätimme pitää päivän vapaata ja kävimme Kristianin kanssa maastossa Criticon ja Sasun kanssa. Eipä niiden kanssa mitään ongelmia ole niin kauan kun Critico ei ole kiimassa. Oikeastaan olemme kyllä jutelleet sen astuttamisesta Sasulla tulevana keväänä. Nähtäväksi jää, teemmekö sen oikeasti. Sittenhän meille olisi odotettavissa hevosvauva vuonna 2010. Olisihan se aika jännää, varsinkin kun se tulisi kokonaan tutuista hevosista. Maastoreissu sujui vallan mainiosti. Lämpötila oli vaihteeksi pikkupakkasen puolella, muttei ollut ihan toivottoman liukasta ja hevoset kulkivat innokkaasti. Tämä on niitä hevosenomistajan elämän iloja, jotka kannattaa muistaa silloin kun lantatalikon heiluttaminen tuntuu liian raskaalta.
Iltapäivästä päätin itse tarttua siihen kuuluisaan talikkoon ja siivosin kunnolla alakerran tyhjillään olevan päätykarsinan, sillä olimme sopineet että Kya tuo hevosensa meille tänään. Minua suorastaan hieman jännitti, koska uudet ihmiset ja uudet hevoset ovat aina tapauksia sinänsä. Kya tosin oli vaikuttanut todella mukavalta pistäytyessään melkein kuukausi takaperin katsomassa tallipaikkaa ennen vuokrasopimuksen tekemistä. Ratsunsa nimeksi hän oli sanonut Enni, sellainen amerikkalais-ranskalainen lämminverinen. Siitä onkin aikaa, kun minulla on viimeksi ollut tallissa lämpöinen. Uskoin tykästyväni tammaan, sillä Kya oli maininnut sen olevan luonteikas, mutta pohjimmiltaan oikein kiltti.
Niinhän se on, että odottavan aika on pitkä, mutta lopulta yksipaikkainen traileri kurvasi pihaan ja etupenkiltä hyppäsi etäisesti tutun näköinen naisihminen, joka tervehti iloisesti. Vastasin hymyillen tervehdykseen ja menin avuksi lastaussillan laskemiseen. Hetken kuluttua pihalla seisoikin pää pystyssä kaunis mustanruunikko piirtopää. Enni säväytti heti olemalla varsinainen kaunotar. Se tuntui ottavan paikan nopeasti omakseen. Purimme siltä kuljetussuojat ja veimme sen uuteen karsinaansa. Esittelin Kyalle vielä paikat paremmin kuin edellisellä kerralla, näytin minne varusteet voi laittaa ja esittelin henkilökunnan ja paikalle sattuneet hoitajat. Uusi tulokas tuntui sopivan joukkoomme erinomaisesti.
Illasta oli helppo olla tyytyväinen päiväänsä, sehän oli suorastaan onnistunut. Tallia lukitessani kävin vielä vilkaisemassa Enniä, joka vaikutti oikeastaan yllättävän rauhalliselta uudessa ympäristössään ja teki jo hieman tuttavuutta karsinanaapurissa asustavan Harlekiinin kanssa. Toivotin niille hyvät yöt ja hakeuduin omien lämpöisten vällyjeni alle.
6.12.2008 HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!
Merkinnän on tehnyt Kristian Laine
Aamupäivästä tallilla oli tavalliseen tapaan vilkasta, kun hoitajat ja tuntilaiset pyörivät toistensa jaloissa. Alkeisryhmän tunnilla Saku aiheutti hienoista hämmennystä olemalla kenkkutuulella, minkä johdosta se muun muassa käveli keskelle kenttää ja jäi siihen, kunnes kävin itse raipalla ojentamassa sen liikkeelle. Kävi kyllä sääliksi sitä pientä ratsastajaparkaa, olihan siinä vikaa molemmin puolin, mutta Saku olisi voinut käyttäytyä paljon paremminkin kuin pysähdellä, pyörähdellä ja peruutella mielensä mukaan. Jatkoryhmällä meni sentään hieman paremmin, kukaan ei pudonnut satulasta ja ponit kulkivat suhteellisen siististi ympyrää, vaikka vähän väliä sai kyllä olla muistuttamassa niistä välimatkoista. Toisinaan te, rakkaat lapset, aiheutatte minulle harmaita hiuksia. On teidän syynne, jos minusta tulee vahah kumara ukko jo kolmekymppisenä (ja uskokaa huviksenne, elämä ei lopu silloin, vaikka te saatatte niin kuvitella. Olen täällä vielä pappaiässä heiluttamassa kävelykeppiäni).
Kiitos talutustunnilla auttaneille hoitajille, toitte taas hymyn monille pienille kasvoille ja se on yksi tämän homman parhaita palkintoja. Aikuisten alkeisryhmä edistyy, mitä on hieno katsella. Monet voidaan varmaan piakkoin siirtää jatkoryhmään. Maastotuntia oli mukava vetää, lähdettiin Empun kanssa joukkoa johtamaan ja oripoika sai vähän päästellä höyryjä. Hämärä tulee vain nykyisin niin kamalan nopeasti, että meinaa tulla kiire metsästä pois ennen pimeää.
Illan edistyneiden ryhmien tunnit olikin sitten peruttu, kun jokainen halusi viettää itsenäisyyspäivää perheen kesken. Minä sain viettää aikaa hevosperheeni kanssa, enkä aivan kaikkein positiivisimmissa merkeissä. Halla näyttää ontuvan ja vietimme Eilowyn kanssa muutaman tovin sen etujalkaa tutkiskellen. Pientä kuumotusta ja turvotusta siinä tuntui olevan, eikä tamma oikein halunnut sille kävelytettäessä varata. Piti soittaa Aatteen eläinlääkäriasemalle ja Lynn lupasi tulla katsomaan tammaa pian. Toivottavasti kyse ei ole mistään vakavammasta. Luultavasti Halla on vain nyrjäyttänyt jalkansa laitumella riehuessaan.
Loppuillasta mekin pääsimme kuitenkin pitämään työntekijöiden kanssa oikein romanttista kynttiläillallista 91-vuotiaan Suomen kunniaksi. Keskustelu käsitteli luonnollisesti enimmäkseen hevosia. Emme me taida muusta osata puhuakaan. Tallikoira Arttu piti meille seuraa pöydän alla maaten, siinä toivossa, että sillekin putoaisi joku herkkupala. Myöhään päätin vielä armahtaa sitä ja kävimme reippaalla puolituntisella lenkillä pimeässä metsässä. Artulla ainakin oli jännää, se säntäili ympäriinsä mielenkiintoisten hajujen perässä. Täytyy myöntää, että kyllä miehen sydäntä lämmittää kun saa kaikessa hiljaisuudessa kävellä ja ajatella omia ajatuksiaan ja katsella onnellisen eläimen touhuja. Minusta on varmaan tulossa pehmeä.
26.11.2008 VETTÄLUNTARÄNTÄÄ
Merkinnän on tehnyt Eilowy
Aamu alkoi tavalliseen tapaan sillä, että Sasu oli pahalla päällä. Se ei kai vieläkään ole ihan täysin sopeutunut siihen, että joutui muuttamaan tänne. Rakastan kyllä sitä hevosta, mutta aina joskus toivon, että se olisi helpompi, edes ihan pikkuriikkisen. Onneksi minulla oli sentään Nilla päiväni piristyksenä. Siinä tammassa vain on sellaista elämäniloa, ettei se voi olla tarttumatta, ei edes sen jälkeen, kun oma hevosesi on luimistellut sinulle ja esitellyt purukalustoaan vastalauseena koko maailmalle. Uudet ponit, Tomppa ja Harppa tuntuvat sopeutuvan hyvin ja Tomppa saikin itselleen jo hoitajan. Tervetuloa Andrew, toivottavasti näemme sinua vielä paljon tallilla.
Se rehutilaus sitten tuli, vihdoinkin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja Jarmo kyllä läksytti sen lähettipoikaraukan niin tyystin, ettei hän varmaan enää koskaan uskalla tulla meidän tallillemme. Minun kävi suorastaan sääliksi. Lumisade on muuttunut rännäksi ja piha on täynnä nuoskalunta, joka kastelee kaiken. Ainakin kolaaminen piti Sallan ja Kristianin hyvän aikaa työntouhussa. Itse piilouduin paperitöiden taakse. Olen aikeissa tehdä ostotarjouksen vielä muutamasta hevosesta, kun meillä kerran on tilaa ja varaa. Täytyy vain vähän suunnitella, millaisia eläimiä sitä nyt sitten hankkisi ja käydä koeratsastamassa.
Iltapäivän talutustunti sujui hyvin. Pienet ratsastajat olivat riemuissaan ja Malla ja Harlekiini köpöttivät kärsivällisinä kenttää ympäri. Minusta on aina yhtä ihana katsoa Jarmoa lasten kanssa. Hän vain kerta kaikkiaan osaa sen homman. Melkein kadehdin. Esteryhmät olivatkin sitten Kristianin vastuulla ja minä päästelin sillä aikaa Sasusta höyryjä. Oriilla oli menohaluja ja se olisi mielellään vienyt minua miten sattuu, mutta kokemus on jo opettanut, kuinka sitä jääräpäätä käsitellään. Lopulta harjoitus ei edes mennyt aivan harakoille, vaan laukanvaihdot ja piruetit menivät kohdalleen. Myönnettäköön, että siinä vaiheessa minä olin hiestä märkä ja orii väsynyt, koska olin pistänyt sen laukkaamaan ympyrällä saadakseni siitä mehut pois, jotta se keskittyisi edes vähän. Täytyy kyllä myöntää, että minä väsyin enemmän kuin hevonen.
Illasta olikin sitten rauhallista, edistyneiden esteryhmä on pieni ja aikuisten alkeisesteryhmä samaten, joten Kristian selvisi niistä hyvin. Räntä muuttui iltaa kohden vedeksi. Minua kyllä masentaa, jos tuo hieno lumipeite sulaa pois ja tulee taas pimeää kuin karhun pesässä. Kaipaan niitä talvia, kun oli oikeasti kunnolla lunta sen kaksi kuukautta. Ja pakkasta. Jotenkin minusta tuntuu, että monet hevoset ovat virkeämpiä pakkasella. Suunnittelin vielä seuraavan päivän tehotunnin ohjelman ja suljin sitten tallin yhdessä Kristianin kanssa.
25.11.2008 HIITEEN REHUNTOIMITTAJAT, ONNEKSI MEILLÄ ON HYVIÄ TUNTILAISIA
Merkinnän on tehnyt Kristian Laine
Se lumi tulikin sitten äkkiä, kun oli tullakseen. Vielä pari päivää sitten maa oli aivan musta ja nyt meillä on varmaan kolmatta kymmenettä senttiä lunta! Mukavaa sinänsä, sillä nyt ei ole edes aamuisin aivan niin pimeää ja synkeää. Kylmä sää tuntuu piristäneen hevosiakin. Uudet ponit ovat sopeutuneet hyvin ja Sarakin tuntuu saavan kosketusta Emppuun, mikä on erittäin positiivista, koska silloin minulle jää vähemmän tekemistä oriin kanssa ja ehdin keskittyä oppilaisiin paremmin.
Aamupäivä kului kiireessä, kun järjestelimme Jarmon kanssa paperiasioita. Tilaamamme rehukuorma on myöhässä, mutta ne lupasivat toimittaa sen tällä viikolla. Onneksi meillä on vielä vanhempia heiniä jäljellä, niin ei tarvitse noin pollejen arohevosiksi ruveta ja kaivella ruokaansa lumen alta. Laitumen aitakin on vihdoin korjattu, eikä tarvitse enää turvautua sähköpaimeneen. Onhan se hyvä väliaikaisratkaisu, mutta vierastan sen pidempiaikaista käyttöä ihan tosissani.
Olin luvannut Eilowylle hoitaa tämän päivän tunnit. Olin todella ylpeä alkeisesteryhmästämme. Kaikki ovat niin innokkaita ja edistyvät huimasti. Sää piti ponitkin virkeinä ja kaikilla oli homma hanskassa niin, ettei tarvinnut pää punaisena huutaa. Ryhmäkään ei ole liian iso, joten ehdin keskittyä kaikkiin riittävässä määrin. Alkeiskouluryhmälläkään ei mennyt hassummin, vaikka Saku kyllä taas pyöri ja hyöri aivan omiaan. Piti käydä itse ojentamassa sitä poikaa hieman, mutta kyllä se siitä sitten asettuikin.
Jatkoryhmällä oli tänään vähän tatsi hakusessa. Hevoset saivat pyöriä miten mielivät ja oli kyllä vähällä menettää hermoni tunnin puolessa välissä, kun jatkuvasti sai olla sanomassa liian pitkistä ohjista ja surkeasta istunnasta. Ryhmä on jatkotasolla, mikä ihme sitä vaivaa, kun perusjutut sujuivat alkeisryhmiltä paremmin?
Edistyneiden esteryhmä oli päivä valopilkku. Ah. Rakastan teitä tytöt! Ehkä annan jonkun teistä nousta seuraavalla kerralla Empunkin satulaan. Tai en ehkä ensikerralla, mutta pikapuoliin, jos jatkatte tähän tyyliin. Olitte erinomaisia. Joskus tuntuu, ettei minulla kohta ole teille enää mitään annettavaa. Pitää varmaan ottaa joku teistä jollekin kisareissulle pikapuoliin.
Aikuisten alkeisesteryhmällä ei tänään ollutkaan tuntia, kun niin moni perui tulemisensa, joten ilta oli aika leppoisa. Sain kaikessa rauhassa keskittyä Criticoon. Tyttö on ilmeisesti hieman mustasukkainen, olen kai laiminlyönyt sitä viimeaikoina, ja suhtautui minuun aluksi kylmäkiskoisesti. Mutta kyllähän sekin lopulta lankesi vastustamattoman charmini edessä ja kerjäsi rapsutuksia ja hellittelyitä kuin koiranpentu. Päivä oli antoisa, kiitos ratsastajille, hoitajille ja henkilökunnalle. Jatketaan kaikki samaan malliin!